Suomennos 120126b

Ortodoksisuuden elpyminen lännessä – woke-väsymyksestä ”orthobroihin”

Länsimaissa on viime vuosina havaittavissa ilmiö, joka on yllättänyt niin tutkijat kuin kirkolliset toimijatkin: kiinnostus ortodoksista kristillisyyttä kohtaan on selvästi lisääntynyt, erityisesti nuorten aikuisten ja nuorten miesten keskuudessa. Ilmiötä selitetään useilla toisiinsa kietoutuvilla tekijöillä, jotka liittyvät sekä kulttuuriseen murrokseen että syvempään hengelliseen etsintään.

Monille lähtökohtana on väsymys niin sanottuun woke-ajatteluun ja identiteettipolitiikkaan. Osa nuorista kokee nykyisen länsimaisen keskusteluilmapiirin moraalisesti hajanaiseksi, ristiriitaiseksi ja jatkuvasti muuttuvaksi. Ortodoksinen traditio näyttäytyy tässä tilanteessa vastavoimana: se tarjoaa vuosisatoja vanhan, sisäisesti johdonmukaisen maailmankuvan, jossa totuus ei ole jatkuvan neuvottelun kohde vaan vastaanotettu ja eletty perintö.

Keskeinen vetovoimatekijä on ortodoksisen kirkon selkeä asketinen ja liturginen identiteetti. Paasto, rukous, katumus ja kirkollinen rytmi puhuttelevat erityisesti niitä, jotka etsivät elämäänsä kurinalaisuutta, järjestystä ja tarkoitusta. Ortodoksinen usko ei lupaile helppoja vastauksia tai nopeaa hyvinvointia, vaan kutsuu ihmistä kilvoitukseen ja sisäiseen muutokseen. Juuri tämä vaativuus koetaan monien mielestä aidoksi ja rehelliseksi.

Merkittävä rooli on myös liturgisella elämällä. Jumalanpalvelusten kauneus, symbolinen rikkaus ja ajattomuus koetaan voimakkaana vastapainona modernille, tehokkuutta ja hyötyä korostavalle kulttuurille. Ortodoksinen liturgia ei pyri viihdyttämään, vaan kutsuu osallistumaan johonkin itseä suurempaan. Monille tämä kokemus avaa oven hiljaisuuteen ja pyhyyden kokemiseen maailmassa, jossa hiljaisuudelle on yhä vähemmän tilaa.

Sosiaalinen media on osaltaan vauhdittanut ilmiötä. Verkossa on syntynyt yhteisöjä ja keskustelukulttuureja, joissa ortodoksisuutta esitellään vastalääkkeenä modernin elämän hajanaisuudelle. Näissä yhteyksissä on syntynyt myös ilmiö, jota kutsutaan nimellä ”orthobros”: nuoret miehet, jotka korostavat ortodoksisuuttaan vastakulttuurisena identiteettinä, joskus yksinkertaistaen tai kärjistäen. Vaikka ilmiö herättää myös kritiikkiä, se kertoo laajemmasta kaipuusta selkeään hengelliseen ja moraaliseen suuntaan.

Ortodoksisuuden vetovoima liittyy myös kirkon käsitykseen ihmisestä. Ortodoksinen antropologia ei pelkistä ihmistä yksilöllisten halujen tai identiteettien summaksi, vaan näkee ihmisen Jumalan kuvaksi luotuna, kutsuttuna kasvuun ja pyhittymiseen. Tämä kokonaisvaltainen näkemys puhuttelee erityisesti niitä, jotka kokevat nykykulttuurin käsityksen ihmisestä riittämättömäksi tai sirpaleiseksi.

Kyse ei ole pelkästä uskonnollisesta trendistä tai esteettisestä kiinnostuksesta. Monille ortodoksisuuteen kääntyville tai sitä lähestyville nuorille kyse on syvästä eksistentiaalisesta kysymyksestä: miten elää todeksi merkityksellistä, juurtunutta ja kestävää elämää maailmassa, joka tuntuu jatkuvasti muuttuvan ja horjuvan. Ortodoksinen kirkko näyttäytyy heille paikkana, jossa usko, elämä ja perinne muodostavat ykseyden.

Vaikka ilmiöön liittyy myös yksinkertaistuksia ja ylilyöntejä, se kertoo samalla siitä, että lännessä on heräämässä uusi kiinnostus kristinuskon perinteisiin muotoihin. Ortodoksisuus ei tarjoa helppoja ratkaisuja, mutta se tarjoaa jotakin, mitä moni etsii: jatkuvuutta, hengellistä syvyyttä ja elämän, joka on ankkuroitu rukoukseen ja kirkon elävään traditioon.