Menetyksen voitto
Ortodoksi.netista
Menetyksen voitto
Totuus, joka odottaa yön hiljaisuudessa
On olemassa totuus – kova, läpitunkeva ja armoton – joka asuu omantunnon syvissä halkeamissa. Se odottaa otollista yötä, joka janoaa verta ja lupaa väärän aamunkoiton, voidakseen viimein astua esiin, kokonaisena ja peruuttamattomana – kuin jumalallisella käskyllä.
Tämä totuus avautuu kutsussa, joka kuulostaa tuomiolta:
”Jos joku tahtoo minun perässäni kulkea, hän kieltäköön itsensä.”
Juuri tässä ensimmäisessä, lähes väkivaltaisessa irtautumisessa perustuu koko uskon paradoksaalinen rakennelma.
Itsensä kieltäminen, ei vain parantaminen
Kristus ei pyydä meiltä pientä korjausta, moraalista parannusta tai jonkin hyveen lisäämistä jo olemassa olevaan minään. Hän pyytää sen purkamista.
Täydellistä kieltämistä – ei vain syntisestä menneisyydestämme, vaan itse ytimestä, jota kutsumme "itseksi": tästä hermostuneesta halujen, pelkojen, muistojen ja kuvitelmien kudelmasta, jota pidämme identiteettinämme.
Nykyaikainen ihminen – joka on jumaloinut itsensä toteuttamisen ja korottanut psykologisen eheytensä korkeimmaksi hyväksi – seisoo tämän kutsun edessä ymmällään. Hän muistuttaa kauppiasta, jota pyydetään polttamaan koko varastonsa, jotta hän voisi rikastua.
Kuinka kieltää itsesi, kun koko kulttuurisi on jatkuvaa ja levotonta yritystä määritellä, ilmaista, kehittää ja suojella sitä?
Peilien labyrintti ja kutsu ristille
Päivittäinen elämämme on kuin peililabyrintti, jossa jokainen pinta heijastaa jotakin egoa, jota tarkastelemme ja vaalimme. Mutta keskellä tätä levotonta minäkeskeisyyden melua pysyy hiljainen kutsu:
Ota ristisi.
Ei symbolinen risti, ei kaulassa roikkuva koriste tai abstrakti käsite kärsimyksestä, vaan oma ristisi – se henkilökohtainen rakennelma kivusta, epäonnesta, kuolevaisuudesta ja petoksesta, joka muodostaa meidän jokaisen kohtalon.
Ota se, ei uhrin passiivisuudella, vaan sen aktiivisella tahdolla, joka näkee häpeän puussa ainoan tien kirkkauteen.
Maailman logiikan kumoaminen
Rististä valuvan veren kautta avautuu tuskan kartta, joka kuitenkin johdattaa tuntemattomaan maahan.
Maailman logiikka on yksinkertainen, lähes banaali aritmetiikassaan: voitto ja tappio.
Sielusi pelastamiseksi sinun on varjeltava sitä tahralta, panssaroitava se menetyksiä vastaan.
Mutta Jumalan Sana tulee kuin hulluuden kääntö, ja julistaa:
”Joka tahtoo pelastaa sielunsa, kadottaa sen. Mutta joka kadottaa sen minun tähteni, hän löytää sen.”
Pelastuksen talous toimii toisen maailman säännöillä.
Menetys muuttuu sijoitukseksi.
Kuolema muuttuu elämäksi.
Marttyyrin tie
Origenes, sukeltaessaan tähän samaan mullistavaan käänteeseen, lausui sen hengästyttävällä tarkkuudella:
"Jos tahdomme pelastaa sielumme saadaksemme sen parempana takaisin, meidän on kadotettava se marttyyriudessa." [1]
Marttyyrius ei tässä tarkoita vain ruumiillista tuhoa, vaan tietoista, jokapäiväistä tahdon kuolettamista – rakkauden valitsemista itsesuojelun sijaan.
Mitä hyötyä on koko maailmasta?
”Mitä hyötyä on ihmiselle, jos hän voittaa omakseen koko maailman, mutta menettää sielunsa?”
Tämä ei ole retorinen kysymys, vaan koko olemassaolon tasapaino.
”Koko maailma” on vain summana rajallisia haluja, valtaa, nautintoa, tietoa ilman rakkautta, turvallisuutta, joka on rakennettu hiekalle.
Ja toisella puolella on sielu – ei filosofinen käsite, vaan Jumalan kanssa yhteyden mahdollisuus, kuvan ja kaltaisuuden lahja, joka meissä sykkii kuin sinetti ja haava.
Mitä voidaan antaa sen lunnaiksi? Ei mitään.
Jokainen yritys korvata se jollakin muulla merkitsee jo sen menetystä.
Sielunsa myyneet
Näemme ympärillämme – ja ehkä myös itsessämme, jos uskallamme katsoa – ihmisiä, jotka ovat voittaneet maailmansa.
Heillä on menestys, arvostus, vauraus.
Mutta heidän kasvonsa ovat usein kuin kuoleman naamio, heidän silmissään särkyneen peilin varjo.
He ovat matkallaan vaihtaneet ikuisen ohikiitävään, eivät myyneet sieluaan paholaiselle, vaan paljon harmaammalle ja arkisemmalle tyrannille: omalle egolleen.
Kristuksesta häpeäminen – hienostunut skitsofrenia
Tunnustautuminen Kristukselle ihmisten edessä ja Pojan tunnustus Isän edessä ovat toisiinsa kytkeytyneet näkymättömällä, mutta murtumattomalla säikeellä.
Kristuksesta ja Hänen sanoistaan häpeäminen ”tässä avionrikkojien ja syntisten sukupolvessa” ei ole vain pelkuruutta.
Se on syvä metafyysinen valinta.
Se on yritys pitää kiinni kahdesta maailmasta yhtä aikaa: olla mieliksi sekä Jumalalle että keisarille.
Nauttia uskosta yksityisesti, mutta olla antamatta sen muuttaa julkista kuvaa, sosiaalista asemaa tai ammatillista etenemistä.
Se on tekopyhyyttä – ei äänekkäänä näyttelynä, vaan hienovaraisena, kohteliaana kaksinaisuutena.
Ja vastaus on ehdoton:
”Joka häpeää minua, sitä minäkin häpeän.”
Jumalan valtakunnan totisuus
Jumalan valtakunta ei ole moraalisesti moitteettomien suljettu klubi, mutta se ei myöskään ole penseiden salonki.
Se vaatii kokonaisuutta – päätöstä, joka läpäisee jokaisen olemassaolon kerroksen.
Se on valon silmukka, joka vangitsee vain vapauttaakseen.
Jumalan valtakunta: ei vain tuleva, vaan jo läsnä
Ja tämän ehdottomuuden keskelle putoaa kuin viileä hengähdys paahtavan helteen jälkeen salaperäinen lupaus:
”Jotkut niistä, jotka tässä seisovat, eivät maista kuolemaa ennen kuin näkevät Jumalan valtakunnan tulevan voimassaan.”
Tämä ei ole lupaus maallisesta kuolemattomuudesta.
Se on jotakin äärettömästi suurempaa:
varmuus siitä, että Jumalan valtakunta ei ole vain tulevaisuuden palkinto, vaan nykyhetken todellisuus – voima, joka tunkeutuu aikaan, siemen, joka murtautuu historian maaperän läpi.
Kirkastus ja sisäinen ylösnousemus
Sen voi nähdä Kristuksen kirkastumisessa, sen voi aistia rakkauden yhteisössä, sen voi elää henkilökohtaisessa kuolettamisessa, joka johtaa ylösnousemukseen.
Se on valo, joka ei loista pinnalta vaan syvyydestä – valo, joka valaisee jo nyt askeleemme.
Maailman tuskan ja surun raunioissa, kaaoksen hiljaisuudessa, joka uhkaa niellä meidät, tämä läsnäolo on ainoa tae siitä, että itsen menettäminen ei ole hyppy tyhjyyteen, vaan astuminen ainoaan todellisuuteen, joka ei koskaan katoa.
Viite: Origenes, Ta Heuriskomena Panta [Kaikki löydetyt kirjoitukset], Patrologiae Cursus Completus: Series Graeca, toim. Jacques-Paul Migne, osa 11 (Pariisi: J.-P. Migne, 1857), s. 580.
(Lähde: Melitenen piispa Maximos Pafilis)