Isällinen puhe Romanian ortodoksisen kirkon Pyhän Synodille 28.10.2025
Ortodoksi.netista
Patriarkka Bartholomeoksen Isällinen puhe
Romanian ortodoksisen kirkon Pyhän Synodin juhlakokouksessa (28. lokakuuta 2025)
“Näin siis ajattelen ja uskon pyhän Jumalan katolisen ja apostolisen kirkon perinteen mukaisesti... me hyväksymme ja säilytämme pyhät ja yleiset seitsemän kirkolliskokousta — toisia opettajina, toisia hurskauden puolustajina; sillä niiden kautta kaikki uutuudet ja harhaopit karkotetaan, ja ortodoksisuuden tahraton ja ikivanha mieli vahvistetaan hurskaiden sieluihin horjumattomana kunnioituksena.”
(Pyhä Fotios Suuri, Konstantinopolin arkkipiispa ja ekumeeninen patriarkka)
Korkeasti siunattu veli ja yhteispalvelija, patriarkka Daniel, Romanian kirkon Pyhän synodin puheenjohtaja,
Kunnianarvoisat ja pyhät piispat,
Aloittaessamme isällisen ja veljellisen opetuspuheemme Romanian ortodoksisen kirkon kunnioitetulle piispainkokoukselle, katsoimme viisaaksi asettaa etusijalle tiivistetyn yhteenvedon pyhästä perinteestä, sellaisena kuin sen esitti pyhissä oleva edeltäjämme, Konstantinopolin – Uuden Rooman – arkkipiispa ja ekumeeninen patriarkka Fotios Suuri, korostaen sen arvoa ja merkitystä meille.
Pyhän perinteen merkitys
Tämä pyhä perinne, rakkaat ja kaivatut isät ja veljet Herrassa, on uskomme tahrattoman puhtauden pylväs, perusta, ylistys ja ehtymätön lähde. Kaikki kirkossa on Jumalan, apostolien ja isien meille antamaa.
Ei ole olemassa mitään kirkon elämän osa-aluetta, suurta tai pientä, joka olisi tämän pyhän perinteen ulkopuolella. Kaikkea hallitsee, ylläpitää, kasvattaa ja uudistaa se. Perinteen kautta kirkon elämä jatkuu ja kasvaa historiassa. Suuri ja yliluonnollinen on tämä salaisuus: miten eri aikoina, paikoissa, oloissa ja sukupolvissa usko Kristukseen säilyy muuttumattomana. Miten kolmiyhteinen Jumala, käsittämätön ja ikuinen, joka lähetti ainoan Poikansa ihmisille sovitukseksi, ilmestyy jatkuvasti maailmaan pyhässä ehtoollisessa. Miten Pyhä Henki, kirkon koko olemassaolon eläväksi tekevä voima, toimii ihmeellisin tavoin. Ja miten me, jotka Jumalan armosta ja laupeudesta olemme saaneet apostoliset lahjat, palvelemme yhdessä Herran kansan kanssa salaisuuksia, joita enkelitkään eivät voi lähestyä.
Tämän yliluonnollisen lahjan osallisuudessa me olemme sekä sen palvelijoita että sen vastuunkantajia. Olemme tämän uskon palvelijoita ja sen suuren ja iankaikkisen ilon osallisia jo tässä ajassa.
Uskon ja nöyryyden tie
Luottamus ja osallistuminen tähän salaisuuteen, joka ylittää meidät, edellyttää uskoa, joka on sekoittunut nöyryyteen, toivoon ja rakkauteen. Ilman näitä ponnistelumme päästä sisälle tämän salaisuuden syvyyksiin ja välittää perintöä eteenpäin jäävät turhiksi.
Jos katsomme kirkon vaellusta helluntaista tähän päivään asti, näemme onnellisia ja vaikeita aikoja — inhimillisesti arvioiden. Näemme kirkon kulkeneen “kunnian ja häpeän, pahamaineisuuden ja hyvän maineen kautta” (2.Kor.6:8), mutta lopulta ymmärrämme, että Herra ei jätä meitä orvoiksi lupauksensa mukaisesti, ja että Totuuden Henki johdattaa meidät kaikkeen totuuteen.
Vaikka olemme heikkoja, kirkko kulkee tämän maailman ja kiusausten kivien välissä; se elää jatkuvassa jännitteessä ajallisen ja iankaikkisen, velvollisuuden ja todellisuuden, inhimillisen ja jumalallisen, näkyvän ja näkymättömän välillä.
Kirkko elämän laivana
Totisesti, ihmisen kaunein matka on matka kirkon laivassa. Se on matka täynnä kiinnostusta ja turvallisuutta, mutta myös seikkailua. Matka tästä ajasta tuonpuoleiseen, jossa hajonnut aika yhdistyy yhdeksi kokonaisuudeksi. Kirkon matkassa mennyt ja tuleva sekoittuvat, ja nykyhetki toimii niiden yhdistävänä siltana. Ne, jotka eivät halua astua tähän kirkon laivaan, eivät ehkä ole vastuussa – sillä he eivät ole maistaneet Kristuksen elämän ravintoa kirkossa.
Ylistäkäämme, veljet, itseämme siitä, että olemme saaneet maistaa näitä salaisuuksia, ja muistakaamme, kuinka suuri on vastuu, jonka olemme saaneet olla idän Kristuksen kirkon piispoja — kirkon, joka elää totuudessa, nöyryydessä ja palveluksessa; kirkon, joka on elävän ja saarnatun evankeliumin kirkko, pyhiensä elämän kautta; kirkon, jota johdattaa Pyhä Henki ja joka ei poikkea vähimmässäkään määrin siitä, mitä on meille uskottu; kirkon, joka kulkee iloiten kohti lopun aikoja, mutta kantaa sydämessään menneisyyden muistoa ja kokemusta. Se on Jumalansynnyttäjän, profeettojen, apostolien, marttyyrien, piispojen, vanhurskaiden ja pyhien, tunnettujen ja tuntemattomien, hengessään köyhien ja viisaiden kirkko — lyhyesti: Kristuksen kirkko.
Tämän kirkon osallisia me olemme, ja tätä kirkkoa me julistamme.
“Säilyköön kukin siinä kutsumuksessa, jossa hänet on kutsuttu, veljet, Jumalan edessä.” (1. Kor. 7:24)
Uskon rajat ja sen todellisuus elämässä
Kirkon rajat uskon ja sen tarkkuuden suhteen eivät rajoitu vain teoreettisiin periaatteisiin, joilla ei ole vastinetta sen jokapäiväisessä elämässä – niin yhteisössä kuin jokaisessa uskovassa yksilössä. Kaikki, mikä virtaa uskosta, läpäisee koko ihmiselämän. Uskovien siirtyminen luonnollisesta yliluonnolliseen, jumalallisen pelastussuunnitelman kautta, ei ole teoreettinen järjestelmä, vaan elämää ja pyhitystä, joka saavutetaan ponnisteluin. Se on ristin kantamista ylösnousemuksen toivossa. Se on vaellus kohti Emmauksen tietä sydämen palaessa. Se on viimeisten aikojen odotusta. Se on elämän läpitunkema huuto:
“Aamen. Tule, Herra Jeesus!” (Ilm.22:20)
Näiden periaatteiden säilyttämiseksi asetettiin jumalalliset ja lailliset perusteet kirkon eukaristisen ruumiin rakentumiselle ja vakaudelle. Kaikki on rakennettu huolellisesti ja harkiten Pyhän Hengen johdatuksessa. Apostolisen perinteen mukaisesti maailma, jolle evankeliumin totuus julistettiin, jaettiin vastuualueisiin. Näin syntyivät piispanistuimet ja myöhemmin patriarkaaliset lainkäyttöalueet, jotta kirkon elämä ja paimenuus voisivat toimia järjestyneemmin.
Kirkolliskokoukset ja Pentarhian perinne
Ne, jotka osallistuivat pyhiin ja ekumeenisiin kirkolliskokouksiin, toivat mukanaan hengellisen kokemuksensa, huolensa, tarpeensa ja vaaransa. He tutkivat ja etsivät keinoja ratkaista umpikujia Jumalan armon avulla. He keskustelivat totuudessa, lempeydessä ja intohimossa löytääkseen ratkaisuja. Joskus he olivat eri mieltä hetkellisesti, mutta lopulta he seurasivat enemmistön päätöstä.
Tämän Pyhän Hengen inspiroiman työn hedelmänä syntyi kirkon hierarkkinen rakenne ja siunattu sekä vakiintunut pentarhian (viiden patriarkaatin) instituutio. Tämän pyhän ja kunnioitettavan järjestyksen palvelijaksi asetti kirkko idässä Konstantinopolin arkkipiispan. Tämä ristinkantoinen tehtävä on vuosisatojen ajan suoritettu uskollisesti ja johdonmukaisesti jokaisen patriarkan toimesta, joka on noussut Golgatalle – patriarkaalisen istuimen vuorelle – katse suunnattuna ylösnousseeseen Kristukseen, joka istuu kirkkauden valtaistuimella valtakunnassaan. Tämä nousu kirkon historian kulussa on ollut samalla todiste sen julistuksen totuudesta, sillä jokainen patriarkka on palvellut tätä vastuullista salaisuutta ilolla ja omien voimiensa mukaan.
Vaikka historialliset olosuhteet ja Rooman valtiorakenne vaikuttivat siihen, että Konstantinopolin arkkipiispa sai etusijan kunnian ja aseman suhteen, hänen uskollinen, uhrautuva ja tarkka tehtäviensä hoitaminen lujitti tämän aseman peruuttamattomasti käytännössä.
Patriarkkojen yhteistoiminta ja kirkon palvelu
Neljän idän patriarkan yksimielisyys ja yhteistyö – kuin yksi sielu ja yksi ruumis – muovasivat kirkon elämää ja luonnetta vaikeina aikoina. Kristuksen suuren kirkon huolenpito tuolloin tunnetun maailman kansoista ja kansakunnista, heidän siirtymisestään epäjumalien uskosta Kristuksen totuuteen ja heidän liittämisestään kirkon yhteyteen, tapahtui aina ilman itsekkäitä tarkoitusperiä tai poliittisia laskelmia.
Konstantinopolin kirkko ei koskaan pitänyt asemaansa oikeuksiensa ylemmyytenä, vaan ainoastaan palvelutehtävänä pienimpien puolesta. Tähän se on uhrannut itsensä: Jumalan sanan julistamiseen, kirkollisen elämän käytännön opetukseen, sopivien rakenteiden vakiinnuttamiseen, oman hengellisen ja kulttuurisen perintönsä jakamiseen, sekä kielen, kirjallisuuden ja taiteiden muovaamiseen Kristuksen totuuden luonnollisina hedelminä. Kaikki tämä on tapahtunut ilman mahtipontisuutta ja kerskailua, sillä se ei ole koskaan toiminut hallitsijana, vaan aidosti äitinä niille lapsille, jotka kirkko on sen huostaan uskonut.
Paikallisten kirkkojen kasvaminen
Tämä äidillinen henki johti myös siihen, että kasvatettiin vapaasti hengittäviä ja vastuuseen kypsyviä paikallisia kirkkoja. Kun aika oli kypsä ja olosuhteet sopivat kunkin kirkollisen alueen itsenäisempään elämään, Konstantinopoli käytti olemassa olevia mahdollisuuksia ohjatakseen näitä yhteisöjä heidän sisäisen elämänsä järjestämisessä – äidillisellä ilolla siitä, että sen lapset olivat varttumassa aikuisiksi ja menestymässä.
Toki historian saatossa – erityisesti 1800-luvulla – erilaiset yhteiskunnalliset ja filosofiset virtaukset toivat, toisinaan jopa väkisin, muutoksia ortodoksiseen maailmaan. Mutta Konstantinopolin Äitikirkko on aina osannut muuttaa katkeran makeaksi ja kääntää tarpeen rakkaudeksi, osoittaen pitkämielisyydellään ja lempeydellään, että se todella on ja pysyy ortodoksien yhteisenä Äitinä.
Autokefalisten kirkkojen synty ja niiden merkitys
Tästä äidillisestä luonnosta ovat lähtöisin niin sanotut autokefaaliset (itsehallinnolliset) paikalliskirkot, kuten olemme jo aiemmin todenneet. Kirkon hajautettu rakenne on sopusoinnussa sen olemuksen kanssa – mutta aina ykseyden ja yksimielisyyden turvissa. Nämä muodot palvelevat kirkkoa; ne eivät edellä eivätkä ylitä sitä, eivätkä tietenkään voi olla olemassa itsenäisesti.
Valitettavasti tämä historiallisesti käytännölliseksi tarkoitettu järjestely, jonka oli määrä helpottaa kirkon elämää ja joka odotti tulevaa ekumeenista kirkolliskokousta vahvistuksekseen, on usein ymmärretty väärin. Ja jos puhumme todenmukaisesti, monissa tapauksissa se on helpotuksen sijaan tuonut vaikeuksia. Suurin näistä vaikeuksista on ollut piispakeskeisen kirkko-opin syrjäytyminen etnisen ajattelun hyväksi.
Ei ole hyväksyttävää – eikä uskon mukaista – että samassa alueessa toimii useita ortodoksisia piispoja, vaikka he olisivatkin kirkollisessa yhteydessä keskenään. Emme voi perustella perusteetonta uusilla termeillä ja kiertoteillä. Emme voi siirtää kirkon tulevaisuuteen virheellistä ja väliaikaista käytäntöä ikään kuin se olisi perinne. Perinne on vain se, mikä on oikeaa ja todellista, ei se, mikä on virheellistä ja hylättävää.
Huoli Äitikirkon asemasta ja vääristä tulkinnoista
Tässä kohden Äitikirkko haluaa ilmaista surunsa ja syvän huolensa niiden epäjärjestyksellisten mutta tihenevien äänten vuoksi, joita kuuluu joistakin paikalliskirkoista — äänien, jotka väittävät, että Konstantinopolin kirkko olisi muka menettänyt sille perittynä kuuluneen vastuun ja tehtävän, koska elämme heidän niin kutsumaansa “post-konstantinopolilaista” aikakautta.
Jos tämä väite olisi totta, miten nuo kirkot voisivat ylipäätään olla olemassa?
Heidän oma rakenteellinen ja institutionaalinen perustansa on nimittäin olemassa vain Kristuksen suuren kirkon, Konstantinopolin, huolellisen ja uutteran huolenpidon ansiosta. Ne, jotka väittävät toisin, vahingoittavat itse itseään ja vaikuttavat negatiivisesti kirkon nykyhetkeen.
Mutta me emme pelkää tulevaisuutta. Se sama Pyhä Henki, joka on koko kirkon olemuksen järjestäjä ja ylläpitäjä, puhdistaa lopulta rikkaruohon vehnästä ja antaa tuleville sukupolville elämän leivän, joka on täynnä voimaa ja hyvää tuoksua.
Me pahoittelemme, että joudumme mainitsemaan tällaisia asioita, mutta on mahdotonta hyväksyä väitettä, että Konstantinopolin arkkipiispa olisi menettänyt “ekkleton” – eli veto-oikeuteen ja ykseyden säilyttämiseen liittyvän vastuun ja sen tuomat tehtävät.
Kutsu ykseyteen ja palveluun
Pysykäämme siis lujina ja pelolla, rakkaat veljet Herrassa.
Tänään meidän on tartuttava auran kahvaan ja viljeltävä Jumalan peltoa itseämme säästämättä. Meillä ei ole varaa sisäisiin riitoihin ja eripuraisuuksiin. Aikamme on lyhyt.
“Tämä nykyinen maailmamme on näet katoamassa” (1.Kor.7:31)
, ja kaikki muuttuu nopeasti — tapahtumat kulkevat meitä nopeammin. Jäykkyyden ja itsepäisyyden on väistyttävä ymmärryksen, viisauden ja kärsivällisyyden tieltä.
Heittäkäämme verkot syvään veteen. Miettiköön jokainen omaa velvollisuuttaan kirkkoa kohtaan. Lähtekäämme etsimään kadonnutta. Iloitkaamme löydetystä hopearahasta. Arvioikaamme aikamme olosuhteet. Pysykäämme vahvoina ja horjumattomina uskossa, sellaisena kuin se on säilynyt tähän päivään asti puhtaana ja jakamattomana.
Rukoilkaamme, että voimme luovuttaa sen tuleville sukupolville
“kirkkaana, pyhänä ja moitteettomana, vailla tahraa, ryppyä tai virhettä” (Ef.5:27)
Kastautukaamme uudelleen sen eukaristiseen virtaan. Piispallisen elämämme keskipisteenä olkoon pyhä ehtoollinen. Siitä ja sen kautta virtaavat koko maailmaan suuren Jumalamme ja Vapahtajamme Jeesuksen Kristuksen armot ja laupeudet.
Kiitos
Lopuksi esitämme syvimmän kiitoksemme korkeasti siunatulle veljellemme, patriarkka Danielille, hänen myönteisestä ja rakentavasta panoksestaan kirkon elämään ja toimintaan.
Olemme iloinneet näinä päivinä kasvokkain käydystä yhteydestä Kristuksessa teidän kanssanne, ja tervehdimme teitä kaikkia pyhällä suudelmalla, Isiemme Jumalan, Kolmiyhteisen ja ylistetyn Herran, nimessä.
📜 Viitteet:
- Fotios Suuri, Konstantinopolin pyhin patriarkka: Kirje Mikaelille, Bulgarian ruhtinaalle: Mitä on hallitsijan tehtävä, PG 102, 629D–632A.
- Patriarkaalinen kirje nro 1579 (30.7.1925), jolla ilmoitettiin Romanian pyhälle kirkolle sen patriarkaalisen arvon myöntämisestä ortodoksiassa, Orthodoxia (1925), s. 46–47.
(Lähde: Ekumeeninen patriarkaatti )