"Minulle kuuluu" -ajattelu

"Minulle kuuluu" -ajattelu ja hienotunteisuuden katoaminen

Eräässä romanialaisessa sunnuntain jumalanpalveluksessa nostettiin esiin ilmiö, joka puhuttelee laajasti myös suomalaista yhteiskuntaa: "minulle kuuluu" -ajattelu, tai vapaasti väännettynä misecuvinismi (englanniksi ehkä: I-deserve-it-ism). Kyse on asenteesta, jossa yksilö kokee olevansa oikeutettu asioihin ilman, että olisi valmis ottamaan vastuuta tai näkemään vaivaa. Tämä ajattelutapa on jyrkässä ristiriidassa kristillisen uskon ydinarvojen, erityisesti hienotunteisuuden ja nöyryyden, kanssa.

Puheen pitäjä pohti palveluksen evankeliumitekstiä ja totesi, ettei Kristus kehota vaatimaan kiitosta tai tunnustusta hyvistä teoista. Päinvastoin: vastuu kiitollisuudesta kuuluu sille, joka saa osakseen hyvää – ei sille, joka tekee hyvää. Kristillinen näkökulma on, että hyvyys annetaan lahjana, ei kaupankäynnin välineenä.

Monelle meistä tämä hienotunteisuus on vieras. Saatamme loukkaantua, jos tekojamme ei huomata tai jos meitä ei kiitetä. Haluamme tulla nähdyiksi ja tunnustetuiksi, mutta samalla altistumme ylpeyden ja itsekeskeisyyden houkutuksille. Tämä ei ole pelkkä yksilöllinen tunne, vaan osa laajempaa yhteiskunnallista ilmiötä.

Hienotunteisuus väistyy – tilalle "minulle kuuluu" -kulttuuri

Nykykulttuurissa näyttää yleistyvän asenne, jossa pidämme itsestäänselvyytenä, että meille kuuluu tietyt asiat – olipa kyse huomiosta, palveluista tai oikeuksista. Tällainen ajattelutapa juurtuu niin henkilökohtaiseen elämään kuin yhteiskunnalliseen vuorovaikutukseen. Voimme havaita sen arjessa, työelämässä, perheissä ja sosiaalisessa mediassa: odotukset kasvavat, mutta vastuun ja kiitollisuuden osoittaminen vähenee.

Tämä asenne saattaa korostua erityisen kivuliaana juuri läheisissä ihmissuhteissa. Ne, joille annamme eniten, saattavat toisinaan käyttäytyä kaikkein vaativimmin. Juuri tällöin paljastuu, puuttuuko meiltä moraalinen herkkyys – se, mitä voisi myös kutsua moraaliseksi aristokratiaksi. Tällä ei tarkoiteta yläluokkaisuutta, vaan sisäistä arvokkuutta: kykyä nähdä oma osansa suhteessa toisiin, olla kiitollinen, nöyrä ja hienotunteinen ilman näyttämisen tarvetta.

Vastuun unohtaminen vie kohti sekasortoa

Tällaisen asenteen taustalla on usein juuri sielun hienostuneisuuden puute – kyvyttömyys ymmärtää, ettemme oikeastaan ansaitse kaikkea hyvää, sitä mitä saamme. Rakkaus, huomio, lahjat – mikään näistä ei ole meille itsestään selvää, vaan armona saatua. Kun tämä ymmärrys katoaa, seuraa arvojen hämärtymistä ja yhteisöllisyyden rapautumista.

Niin työpaikoilla kuin muissakin yhteisöissä tämä voi ilmetä siten, että työntekijät etsivät keinoja mustamaalata esimiehiään ja heikentää heidän asemaansa – tai että johtajat toimivat autoritaarisesti, unohtaen, että heidän tehtävänsä on ennen kaikkea palvella yhteisöä eikä hallita sitä. Molemmissa tapauksissa unohtuu kristillinen näkemys palvelusta, nöyryydestä ja yhteisestä hyvästä.

Paluu kohti hienotunteisuutta ja nöyryyttä

Tämä aika vaatii meiltä moraalista tarkkaavaisuutta. On syytä kysyä, millaista ihmiskäsitystä haluamme vaalia. Kristillinen perintö kutsuu meitä takaisin sellaisten hyveiden äärelle kuin nöyryys, kiitollisuus ja hienotunteisuus – ei siksi, että niistä hyötyisi, vaan siksi, että ne avaavat yhteyden toiseen ihmiseen, Jumalaan ja todelliseen ihmisyyteen.

Meille ei kuulu kaikki. Mutta meille annetaan paljon – ja se velvoittaa.

(Tekstin idean lähde: Basislica-ro)