Suuren paaston alku 11
Ortodoksi.netista
“Aadam istui paratiisia vastapäätä” – paaston hymnografian teologia
Olemme edellisissä teksteissä jo pysähtyneet paratiisin portille ja katsoneet sekä vartioivaa kerubia että ylösnousemuksen ikonissa murtuneita tuonelan portteja. Mutta ennen kuin paaston tie kulkee ristin ja ylösnousemuksen kautta avautuvaan elämään, kirkko tekee jotakin yllättävää: se antaa äänen Aadamille.
Triodionin veisuissa lauletaan:
Aadam istui paratiisia vastapäätä ja itki, valittaen alastomuuttaan…
Kirkko ei puhu Aadamista ulkopuolisena hahmona. Se ei selosta tapahtumaa etäältä. Se panee sanat hänen suuhunsa.
Miksi?
Siksi, että Aadam ei ole vain historian ensimmäinen ihminen. Hän on jokainen meistä. Kun kirkko antaa Aadamille äänen, se antaa äänen ihmiselle, joka havahtuu näkemään oman tilansa. Paratiisi on menetetty, yhteys on rikkoutunut, sydän on paljastunut.
Hymnografiassa Aadam ei puolustele itseään. Hän ei syytä Eevaa eikä käärmettä. Hän istuu ja itkee. Tämä on paaston hengellisen teologian ydin. Itku ei ole heikkoutta, vaan totuuden kohtaamista.
Ortodoksisessa traditiossa puhutaan katumuksen kyynelistä lahjana. Ne eivät ole epätoivon kyyneleitä, vaan kyyneleitä, jotka syntyvät, kun ihminen näkee sekä oman haavoittuneisuutensa että Jumalan rakkauden. Syyllisyys sulkee ihmisen itseensä. Katumus avaa hänet Jumalalle.
Syyllisyys sanoo: olen epäonnistunut, en kelpaa.
Katumus sanoo: olen eksynyt, mutta tahdon palata.
Triodionin teksteissä Aadam ei jää portin ulkopuolelle toivottomana. Hänen itkunsa on rukousta. Hän huutaa Jumalaa. Juuri siksi kirkko sijoittaa tämän veisun paaston alkuun. Hengellinen elämä ei ala täydellisyydestä, vaan kaipauksesta.
Liturgiassa tämä ei ole yksityinen tunne, vaan yhteinen kokemus. Kun veisaamme Aadamin itkua, emme katsele toisen lankeemusta. Me tunnustamme oman. Paasto ei ole yksilöllinen projekti, vaan kirkon yhteinen paluu.
On myös merkittävää, että samassa paaston kaudessa kirkko näyttää meille ylösnousemuksen ikonissa Kristuksen, joka nostaa Aadamin kädestä. Liturgia ei jätä meitä itkun varaan. Se asettaa katumuksen ja toivon rinnakkain. Paratiisin portti suljettiin, mutta tuonelan portit murrettiin.
Siksi paaston hymnografia on täynnä jännitettä. Siinä on surua, mutta ei epätoivoa. Siinä on nöyryyttä, mutta ei itsensä halveksuntaa. Itku on alku, koska se merkitsee, että sydän on herännyt.
“Aadam istui paratiisia vastapäätä ja itki.”'
Paasto alkaa siitä, että mekin pysähdymme. Emme selitä pois rikkinäisyyttämme emmekä peitä sitä kiireellä. Istumme hetken ja katsomme kohti menetettyä yhteyttä. Ja juuri siinä hetkessä, kirkon rukouksen keskellä, alkaa paluu.
---
Aleksanteri
---
(Kuvassa “The Expulsion from Paradise from The Story of Adam and Eve” – ikoninen 1500-luvun kuva paratiisista karkotuksesta Metropolitan taidemuseosta)
---