Siemenen paino
Ortodoksi.netista
Siemenen paino
Melitenin piispa Maksimos Pafilis
Saarna Luukkaan evankeliumin 8:5–15 pohjalta
Kylväjä ja maailman hiljaisuus
Siellä, missä maa näyttää odottavan jotakin – tai ehkä unohtaneen kaiken – lähti liikkeelle kylväjä, josta evankeliumin vertaus kertoo.
Ei kuulunut torven soittoa, ei ennusmerkkejä, vain hiljaisen käden liike, joka viskoi siementä maailman välinpitämättömään sydämeen vastaukseksi kysymykseen, jota ei koskaan lausuttu.
Ja siemen, raskas kuten ihmisen elämä, putoili maahan. Se laskeutui maaperälle, joka oli mauton ja kylmä, sielun maahan, jossa ei luonnostaan ole makeutta eikä juuren otetta – sinne, missä tyhjän ajan paino näytti voittamattomalta.
Tien oheen pudonnut siemen
Ensimmäinen siemen putosi tien oheen. Mikä muu se on kuin sana, joka annettiin kivetyneelle sielulle – sellaiselle, joka on kulunut sileäksi monien ohikulkijoiden askeleista?
Elämän huolet, monien äänet ja välinpitämättömät jalat tallasivat sen paikan kovaksi ja elämää torjuvaksi.
Siinä sydän ei enää ole pelto, vaan julkinen tie, jossa jokainen ajatus ja teko on alttiina muiden katseille ja yhteiselle saastutukselle. Sielun sisin pyhyys menettää yksityisyytensä ja profanoituu.
Ja silloin, kun kaikki varjelu puuttuu, saapuu paha – ei karjuvana leijonana, vaan taivaan lintujen kaltaisena: näennäisesti viattomana, mutta ahneena. Se vie pois sen, mikä ei ehtinyt juurtua sielun tunteettomuuden tähden.
Sielu ei edes tunne tätä demonista varkautta, vaan jää kiviseen unohdukseen. Totisesti, kuten apostoli sanoo: “Usko syntyy kuulemisesta, mutta kuulemisen synnyttää Kristuksen sana” (Room.10:17).
Mutta mitä kuulemista voi olla sielussa, joka on kuuroutunut maailman melulle?
Kalliolle pudonnut siemen
Toinen siemen putosi kallioon, missä oli vähän multaa. Siinä vesi toi hetkellisen ilon: sana otettiin vastaan ja se puhkesi kukkaan nopeasti – mutta vain pinnallisen lämmön voimasta, ei sydämen syvyydestä.
Verso nousi, mutta sen katse oli sokea – se ei nähnyt sitä syvyyttä, josta ravinto nousee.
Tästä syystä Herra käytti vertauksessaan kolmatta persoonaa, jottei näyttäisi puhuvan itsestään, vaan osoittaakseen meille, Hänen seuraajilleen, palvelutyön tien.
Nikeforos Theotokis selittää tätä painokkaasti:
”Niin kuin todellinen maanviljelijä ei ole se, jolla on siementä mutta joka ei kylvä, vaan se, jolla on siemen ja joka myös kylvää, samoin todellinen opettaja ei ole se, jolla on kyky opettaa mutta joka ei opeta, vaan se, joka lahjansa mukaisesti todella ja teoissa opettaa.”
Tällainen juureton hurskaus elää itsetyytyväisyydestä. Mutta kun koetuksen kuumuus nousee ja auringon polte käy armottomaksi, juuri, jolla ei ole syvyyttä eikä piilossa virtaavaa kosteutta, kuivuu heti.
Nopea voitto muuttuu katkeroituneeksi epätoivoksi – todistukseksi siitä, että kukoistuksen keskellä voi kyteä kuihtuminen.
Orjantappuroihin kylvetty siemen
Oli myös maata, joka ravitsi orjantappuroita. Täällä siemen otti juuren – maa oli hedelmällinen, kosteus ei puuttunut. Mutta sen kanssa eli muita, vahvempia ja vanhempia voimia.
Tämän maailman huolet, kuin valoa tukahduttavat piikit, kietoutuivat hennon verson ympärille ja riistivät siltä vapauden ilman. Rikkauden houkutus – katkera ja ahne juuri – imi maasta kaiken voiman, jättäen sanan nälkiintyneeksi.
Elämän nautinnot – näennäisesti kauniit, mutta todellisuudessa myrkylliset kukat – varjostivat auringon valon ja tukahduttivat sanan.
Kuinka Jumalan sana, “elävä leipä, joka on tullut taivaasta” (Joh.6:51), voisi ravita sielua, joka palvelee monia isäntiä?
Hedelmä oli lähellä, toivo melkein näkyvissä – mutta täyttymys estettiin. Nautintojen hauta tuli myös sanan haudaksi.
Tuo purettu hiljaisuus, jossa totuus nähtiin ja kiellettiin varjojen tähden, on kaikkein traagisin: sielu valitsi vankilan mukavuuden ylösnousemuksen kivun sijaan.
Hyvä maa
Lopulta oli myös hyvä maa. Mutta mikä todella on ”hyvä maa”? Onko se synnitön, puhdas, intohimoton? Ei välttämättä.
Hyvä maa on se, joka tuntee oman syvyytensä. Se on maa, joka on tunnustanut janonsa, joka on oppinut monien talvien kautta, että elämä versoo kuolemasta. Se on sydän, joka on oppinut hedelmällisen kärsivällisyyden – joka ei etsi nopeita voittoja, vaan ottaa sanan vastaan hiljaisuudessa ja ravitsee sitä näkymättömässä pimeyden työssä, voittamattomassa rukouksessa.
Täällä sana ei muutu tiedoksi, vaan elämäksi ja teoksi.
Pyhä Gregorios Palamas kirjoittaa:
“Me kaikki olemme luonnostamme halukkaita kuulemaan ja näkemään, mutta emme kaikki rakasta hyveitä. Me haluamme tietää myös pelastuksen asioita, mutta se, joka todella tuo sanat teoiksi ja korjaa niistä hedelmällisen uskon, tarvitsee hyvää ymmärrystä ja oikeaa tahtoa – eikä niitä helposti löydy.”
Katumus on maan muokkaus
Tämä hyvä tahto, agathē proairesis, on syvä aura, joka avaa maan. Se on katumus – lakkaamaton kääntyminen kylväjän puoleen.
Satakertainen sato ei ole hyveen palkinto, vaan luonnollinen seuraus siemenen ja maan yhteydestä – Jumalan ja ihmisen kohtaamisesta sanomattomassa salaisuudessa.
Lopuksi
Kylväjä kulkee aina maailmaa, ja siemen putoaa kaikkialle – erotuksetta, kuten aurinko, joka nousee meren ja maan ylle.
Tuomio ei ole siemenessä, vaan maassa.
Jumalan sana on yksi ja jakamaton, mutta ihmisten sydämet ovat moninaiset.
Hedelmän puuttumisen paino jää niille, jotka eivät antaneet juurta kasvaa – muistutukseksi kuolleesta juuresta ja kivettyneestä sydämestä.
Mutta hyvän maan hedelmä tulee ravinnoksi ja siunaukseksi: hiljaiseksi todistukseksi siitä, että jokaisessa pienimmässäkin siemenessä, sokeassa valon jyvässä, on kätkettynä taivasten valtakunta – odottamassa maata, joka on valmis kuolemaan, jotta se voisi antaa elämän.
Viitteet:
- Nikephoros Theotokis, Kyriakodromion. Selitys ja moraalinen homilia ortodoksisten kirkkojen sunnuntaievankeliumeihin, osa II, Ateena 1840, s. 34.
- Pyhä Gregorios Palamas, Ta Heuriskomena Panta (Patrologia Graeca 151, s. 116).
(Lähde: Orthodox Times)