Paisi (pappismunkki)
Ortodoksi.netista
Petsamon marttyyri ja luostarin viimeinen johtaja
Pappismunkki Paisi, alkuperäiseltä nimeltään Paavali Varlaminpoika Rjabov (s. 1881), on yksi Petsamon ortodoksisen luostarin ja Suomen ortodoksisen kirkon historian merkittävimmistä ja traagisimmista hahmoista. Hän toimi luostarin johtajana eli igumenina myrskyisällä aikakaudella 1932 alkaen aina marttyyrikuolemaansa saakka vuonna 1940. Hänen tarinansa heijastaa Petsamon alueen ja laajemmin 1900-luvun alun ortodoksien kohtaloa Venäjän vallankumouksen ja sodan keskellä.
Petsamon luostarin ja Paisin tausta
Petsamon Pyhän Kolminaisuuden luostari perustettiin alun perin munkki Trifon Petsamolaisen lähetystyön tuloksena jo varhain, ja sen historia on täynnä vaiheita aina tuhoutumisesta ja uudelleenperustamisesta 1800-luvulla. Kun Suomi sai Petsamon alueen itselleen Tarton rauhassa (1920), luostarista ja sen munkeista tuli Suomen kansalaisia ja paikallisen ortodoksisen kirkon jäseniä.
Pappismunkki Paisi, syntyperältään venäläinen talonpoika, oli suorittanut kolmivuotisen luostarikoulun Solovetskin luostarissa ennen siirtymistään Petsamoon. Munkiksi hänet vihittiin vuonna 1913, jolloin hän sai munkkinimen Paisi.
Myrskyisä aikakausi ja Paisin johtajuus
Venäjän vallankumous (1917) ja sitä seuranneet tapahtumat mullistivat yhteiskunnan perusteellisesti. Tsaarinvallan kukistuminen, kommunistien nousu valtaan, kirkon ja valtion erottaminen toisistaan, kirkon omaisuuden kansallistaminen sekä pappien vainot ja vangitsemiset loivat Petsamonkin alueelle levottoman ilmapiirin. Suomalaisten osallistuminen heimosotiin ja Petsamon nikkeliesiintymien löytyminen toivat alueen kansainvälisen mielenkiinnon kohteeksi.
Kaiken tämän keskellä Paisi valittiin Petsamon luostarin johtajaksi vuonna 1932. Hänen virkakautensa alussa luostarissa oli parikymmentä munkkia ja noin viisikymmentä muuta henkilöä. Uusi valtionraja hankaloitti ortodoksisten kolttasaamelaisten poronhoitoreittejä ja teki rajanylityksistä epäilyttäviä. Luostari kuitenkin jatkoi arkisia askareitaan, vastaanotti turisteja ja hoiti asioitaan Suomen viranomaisten kanssa. Jopa presidentti P.E. Svinhufvud vieraili luostarissa, mistä Neuvostoliiton salainen poliisi NKVD oli hyvin tietoinen.
Talvisota ja vangitseminen
Talvisodan syttyessä 1939 suomalaisjoukot joutuivat vetäytymään Petsamosta. Muutama päivä sodan syttymisen jälkeen, 3. joulukuuta 1939, Neuvostoliiton joukot valtasivat luostarin. Noin runsas viikko myöhemmin, luostarinjohtaja Paisi vietiin autolla pois, eivätkä munkit enää nähneet häntä. Munkkeja kuulusteltiin järjestelmällisesti Paisista.
Luostarin munkit ja Lapinkylien koltat palautettiin Suomeen vasta 2,5 kuukautta talvisodan päättymisen jälkeen. Kuuliaisuusveli Feodor ei palannut, sillä hänet tuomittiin vakoilusta ja avunannosta Paisille. Hänet lähetettiin työleirille, missä vangit joutuivat rakentamaan kaasuputkea ja käsittelemään radiumpitoista vettä. Feodor menehtyi leirillä 44-vuotiaana, ja Venäjän ortodoksinen kirkko on sittemmin tunnustanut hänet marttyyriksi.
Syytökset, tuomio ja marttyyrikuolema
Elina Kahla on selvittänyt tutkimuksessaan NKVD:n kuulustelupöytäkirjoihin perustuen isä Paisin kohtalon. Stalinin Venäjällä syytetyn oli todistettava oma syyllisyytensä mielivaltaisiin, poliittisten tavoitteiden mukaisesti laadittuihin syytteisiin. Vankeja "käsiteltiin" ennen kuulusteluja, ja tunnustukset olivat usein ennalta muotoiltuja, vailla todellista pohjaa.
Isä Paisia vastaan kerättyyn "todistusaineistoon" sisältyi muun muassa aineellisen avun toimittaminen Suomen viranomaisille, Venäjältä paenneiden loikkareiden majoittaminen sekä hänen kirjeestään löydetty lause: "Odotan alati Venäjän kansan vapautumista kommunismin ikeestä." Myös tsaarinvallan paluuta haikailevalta emigrantilta saatu kirje ja luostarissa olleet haulikot, jotka oli tarkoitettu metsästykseen, esitettiin todisteina. Suomi nähtiin vihollismaana, ja suomalaisuus itsessään oli usein riittävä vainon syy Stalinin Neuvostoliitossa. Vaikka luostaria yritettiin osoittaa merkittäväksi vakoilukeskukseksi, syyte muuttui lopulta valkosuomalaisten ja "valkokaartilaisten" avustamiseksi neuvostovastaisessa toiminnassa.
Isä Paisi tuomittiin aluksi kymmeneksi vuodeksi työleirille. Kuitenkin 19. marraskuuta 1940 tuomio muutettiin Leningradin sotatribunaalin käsittelyssä "korkeimmaksi rikoslain tuomioksi" – eli kuolemanrangaistukseksi. Hänet ammuttiin 28. joulukuuta, joka sattui olemaan Venäjän vanhan ajanlaskun mukainen pyhittäjä Trifon Petsamolaisen muistopäivä. Hänen maalliset jäännöksensä lepäävät Levašovon joukkohaudassa Viipuriin johtavan tien varrella.
Marttyyriperintö ja muistaminen
Elina Kahlan mukaan isä Paisi oli uskonsa puolesta kuollut marttyyri. Vaikka Venäjän ortodoksinen kirkko on kanonisoinut runsaasti 1900-luvulla eläneitä marttyyreita ja tunnustajia (1774 vuoteen 2011 mennessä), isä Paisi ei kuulu heidän joukkoonsa. Tämä heijastaa nyky-Venäjän pyrkimystä keskittyä historian "menestyksen hetkiin" Neuvostoajan terrorin sijaan.
Pappismunkki Paisin tarina on kuitenkin elävä todistus niistä koettelemuksista, joita ortodoksinen kirkko ja sen uskolliset kohtasivat Neuvostoliiton vallan alla. Hänen elämänsä ja kuolemansa muistuttavat uhrauksista, joita tehtiin uskon ja identiteetin säilyttämiseksi historian myrskyissä.
Pappismunkki Paisin hauta
Pietarista johtaa tie Viipuriin. Sen varrella on Levašovon joukkohauta. Siellä, tuhansien muiden NKVD:n teloittamien joukossa, makaa pappismunkki Paisi. Hän oli Suomen kansalainen.
Katso myös
- Elina Kahla: "Petsamon marttyyri ja maailman pohjoisin luostari"
- Petsamon luostarin pyhittäjämarttyyrit
- Trifon Petsamolainen
- Feodorit Kuolalainen
---
Teksti perustuu vahvasti Elina Kahlan kirjoittamaan teokseen ”Petsamon marttyyri ja maailman pohjoisin luostari”. Hänen lähteinään ovat olleet Neuvostoliiton aikakauden viralliset NKVD:n kuulustelupöytäkirjat ja muut asiakirjat, joitten perusteella Elina Kahla on selvittänyt ja kirjoittanut kirjaan isä Paisin kohtalon.