Evakkojen lasten hengellinen perintö

Kodin usko kulki mukana – evakkojen lasten hengellinen perintö

Jossakin kodissa on yhä seinällä vanhemmilta peritty ikoni. Toisessa muistetaan iltarukouksen sanat, vaikka niitä ei ole lausuttu ääneen vuosikymmeniin. Joku tekee ristinmerkin ennen ruokailua, toinen sytyttää tuohuksen vainajan muistoksi. Mutta hengellinen perintö voi palata mieleen myös aivan toisenlaisessa tilanteessa: kun huomaa puhuvansa lapselle oman äitinsä lempeydellä tai muistaa, ettei isoisä sallinut kenenkään pilkata vähäosaista.

Ikääntyessä moni alkaa kysellä, mitä on itse saanut ja mitä siitä on välittänyt eteenpäin. Mitä lapsille ja lastenlapsille jää aikaisempien sukupolvien uskosta? Muistavatko he sen, mitä kotona sanottiin Jumalasta, vai ennen kaikkea sen, miten ihmisiä kohdeltiin?

Evakkojen lapsille kysymys voi tuntua erityisen läheiseltä. Siihen liittyy oman elämän lisäksi kokonaisen sukupolven kokemus menettämisestä, uuden rakentamisesta ja siitä, miten usko yritti löytää paikkansa vieraassa ympäristössä.

Usko tuli mukana, vaikka paljon jäi taakse

Sodan jälkeen syntyneet evakkojen lapset kasvoivat maassa, jossa ortodoksinen elämä oli hajonnut sirpaleiksi eri puolille suurta Suomea. Vanhempien kotiseudut olivat jääneet uuden rajan taakse, sodassa viholliseksi koetun valtion puolelle. Sinne oli jäänyt valtava osa kirkon omaisuudesta: pyhäköitä, luostareita ja seurakuntien rakennuksia. Kotien mukana oli menetetty myös tuttu ympäristö, jossa oman uskon tapoja ei tarvinnut jatkuvasti selittää.

Uusilla asuinseuduilla ortodoksisuus oli monille suomalaisille vierasta. Vieraus ei aina jäänyt uteliaisuudeksi. Ryssittelyä, syrjintää ja painostusta saatiin kokea. Lapsikin saattoi joutua puolustamaan uskontoaan ja suomalaisuuttaan ennen kuin hänellä oli kunnolla sanoja kummankaan selittämiseen. Oli raskasta, että kotinsa sodassa menettäneiden uskonto saatettiin yhdistää juuri siihen viholliseen, jonka vuoksi oli jouduttu lähtemään.

Kaikki eivät tietenkään suhtautuneet torjuvasti. Oli myös ystävällisiä naapureita, auttajia ja ihmisiä, joille toisen erilaiset tavat eivät olleet uhka. Heidän merkitystään ei pidä unohtaa. Mutta hyvillä kohtaamisilla ei myöskään voi pyyhkiä pois sitä, mikä satutti.

Valtion varoin rakennettiin uusia kirkkoja ja rukoushuoneita. Niiden ulkoasu poikkesi usein vanhasta ortodoksisesta rakennusperinteestä ja muistutti ympäröivän enemmistökirkon pyhäköitä. Ortodoksien keskuudessa tätä on tulkittu niinkin, että rakennukset sopisivat aikanaan luterilaiseen käyttöön, jos pieni ortodoksinen kirkko kuihtuisi pois. Rakentajien yhteiseksi tarkoitukseksi tällaista ajatusta ei kuitenkaan voi ilman tarkempaa näyttöä nimetä. Jo tulkinnan olemassaolo kertoo jotakin siitä, kuinka epävarmaksi oman kirkon tulevaisuus koettiin.

Kirkot nousivat, mutta rakennukset eivät yksin koonneet hajalle joutunutta elämää. Papeilla oli laajoja alueita hoidettavanaan, eikä jumalanpalvelukseen pääseminen ollut kaikkialla helppoa. Se, mitä ortodoksisuus lapselle merkitsi, jäi paljolti kodin varaan.

Isovanhemmat kantoivat enemmän kuin tiesivätkään

Usko siirtyi vanhempien ja etenkin isovanhempien välityksellä – jos siirtyi. Monessa kodissa sitä välitettiin tekemällä: ristinmerkillä, rukouksella, paastolla, juhlien valmistelulla ja vainajien muistamisella. Lapsi näki, että elämään kuului muutakin kuin se, mikä oli juuri sillä hetkellä käsissä ja silmien edessä.

Isovanhemmat saattoivat kantaa mukanaan sellaista ortodoksista elämäntapaa, jonka luonteva ympäristö oli jäänyt rajan taakse. Uudessa kodissa pienestäkin tavasta tuli tärkeä. Se yhdisti menneen ja nykyisen, poissa olevat ja läsnä olevat. Kaikkea ei ehkä osattu selittää, mutta eleissä ja sanoissa säilyi jotakin, mitä pelkällä opetuksella olisi ollut vaikea välittää.

Menneisyyttä ei silti tarvitse silotella ehjäksi. Kaikissa kodeissa ei rukoiltu, eikä uskonto aina näyttäytynyt lapselle lämpimänä. Menetykset, raskas työ ja selviytymisen huolet kuluttivat aikuisia. Joku vaikeni omasta taustastaan suojellakseen lapsiaan siltä, mitä oli itse joutunut kokemaan. Toiselle usko merkitsi turvaa, toiselle myös pelkoa tai vaatimuksia.

Siksi perinteen katkeamista ei voi selittää vain välinpitämättömyydellä. Joskus vaikenemisen takana oli kipeä halu tehdä seuraavan sukupolven elämästä helpompaa.

Kirkko säilyi, mutta kaikkien tie ei ollut sama

Ortodoksisuus ei kadonnut Suomesta. Se juurtui uusille paikkakunnille ja alkoi vähitellen tulla tutummaksi myös muille suomalaisille. Sen säilyminen ei kuitenkaan tarkoita, että jokainen evakkoperhe olisi säilyttänyt saman suhteen kirkkoon

Osa vaihtoi kirkkoa sosiaalisten suhteiden ja ympäristön paineessa. Jollekin ratkaisu liittyi avioliittoon tai siihen, että perhe haluttiin saman kirkon yhteyteen. Joku tahtoi yksinkertaisesti päästä eroon erilaisuudesta, joka oli tuonut mukanaan liian paljon vaikeuksia. Osa palasi myöhemmin takaisin.

Näitä ratkaisuja on helppo arvioida jälkikäteen, kun ei itse joudu elämään niiden keskellä. Paljon vaikeampaa on ymmärtää, millaisia paineita yksittäiseen ihmiseen kohdistui. Uskollisuus omille juurille ei ole aina näyttänyt ulospäin samalta, eikä kirkon vaihtaminen välttämättä pyyhkinyt ihmisestä hänen lapsuutensa rukouksia.

Tämän päivän lapsi kasvaa toisenlaisessa Suomessa. Hänelle ortodoksinen kirkko ei välttämättä merkitse menetettyä Karjalaa eikä suvun selviytymistä evakkotaipaleelta. Hänen perheensä ortodoksiset juuret voivat olla muualla maailmassa, tai hänen vanhempansa ovat löytäneet kirkon aikuisina. Samassakin seurakunnassa kulkee rinnakkain monia erilaisia kertomuksia.

Myös vanhempien ja isovanhempien suhde uskoon vaihtelee. Kaikilla ei ole omasta lapsuudestaan rukouksen mallia, jonka voisi luontevasti antaa eteenpäin. Vanhempi voi joutua opettelemaan yhdessä lapsensa kanssa sitä, mikä jollekin aikaisemmalle sukupolvelle oli arkinen tapa. Se ei tee heidän uskostaan vähäisempää.

Maallistuminen on puolestaan muuttanut sitä, kuinka paljon kirkko kuuluu perheiden elämään. Hengellinen perintö ei siirry vain siksi, että se on joskus kuulunut sukuun. Silti myös kiinnostukselle jää tilaa: joku alkaa kysellä juuristaan vasta aikuisena, toinen pysähtyy rukouksen äärelle kohdattuaan menetyksen. Menneeseen ei palata sellaisenaan, mutta yhteys siihen voi löytyä uudella tavalla.

Entä jos lapsi valitsee toisin?

Vanhemman tai isovanhemman voi olla vaikea hyväksyä, ettei lapsi pidä tärkeänä sitä, mikä on itselle rakasta. Erityisen kipeältä se voi tuntua silloin, kun omaan uskoon liittyy suvun raskas historia. Jos aikaisemmat sukupolvet säilyttivät sen menetyksistä ja pilkasta huolimatta, miksi seuraava sukupolvi ei halua ottaa sitä vastaan?

Kysymys on ymmärrettävä. Mutta lasta ei voi velvoittaa uskomaan kiitollisuudenvelasta. Esivanhempien kärsimys ansaitsee tulla muistetuksi, mutta siitä ei saa tulla taakkaa, jolla seuraavan sukupolven omat kysymykset vaiennetaan.

Omaa uskoa ei tarvitse piilottaa eikä sen merkitystä vähätellä. Saa kertoa, miksi rukoilee, miksi käy kirkossa ja miksi tietty ikoni on rakas. Saa kutsua mukaan. Samalla täytyy voida kuunnella myös vastausta, joka ei ole toivottu.

Juuri silloin punnitaan jotakin olennaista siitä, millaista hengellistä perintöä kodissa välitetään. Säilyykö lapsi yhtä rakkaana, vaikka hän ei tule kirkkoon? Onko hän tervetullut pöytään ilman, että jokainen tapaaminen muuttuu hänen elämänvalintojensa arvioinniksi? Voiko hän kertoa epäilyksistään pelkäämättä loukkaavansa vanhempiaan tai isovanhempiaan?

Jos kodissa on tilaa myös näille keskusteluille, siellä voi säilyä yhteys, jota mikään painostus ei pysty synnyttämään.

Mitä aikaisempien sukupolvien äänestä jää?

Hengellinen perintö tarvitsee sanoja ja tapoja. Iltarukousta ei opi, jos sitä ei koskaan kuule, eikä lapsi välttämättä ymmärrä ikonin merkitystä, ellei kukaan kerro siitä. Siksi tuttu rukous kannattaa lausua yhdessä ja suvun tarinat kertoa silloin, kun niiden kertojia vielä on.

Mutta sanojen rinnalla lapsi kuulee paljon muutakin. Hän kuulee, miten kotona puhutaan vieraista, köyhistä, muualta tulleista ja ihmisistä, joiden elämäntapaa ei ymmärretä. Hän näkee, osaako uskosta puhuva aikuinen pyytää anteeksi. Hän huomaa myös ristiriidan, jos lähimmäisenrakkaus päättyy siihen, missä toisen erilaisuus alkaa.

Evakkojen lasten sukupolvella on tässä oma kysymyksensä vastattavana. Mitä kokemus vieraana olemisesta omassa maassa on opettanut muiden kohtaamisesta? Onko sukupolvelta toiselle siirtynyt perintö tehnyt tilaa myös sellaiselle ihmiselle, joka nyt seisoo ulkopuolella?

Kukaan ei voi päättää, millaisen suhteen seuraavat sukupolvet rakentavat kirkkoon. Jokainen voi kuitenkin vaikuttaa siihen, millainen muisto hänestä jää ihmisenä, jolle kirkko oli tärkeä.

Ehkä joskus joku jälkipolvista katsoo vanhaa ikonia ja muistaa rukouksen. Ehkä hän muistaa yhteisen kirkkomatkan tai vainajien nimet. Niiden rinnalle voi nousta muisto ihmisestä, jonka seurassa sai olla oma itsensä ja jonka kotiin oli hyvä tulla. Sekin kuuluu hengelliseen perintöön.

Kenen ääni kodissamme kuuluu vielä? Ja mitä omasta äänestämme jää seuraaville sukupolville?

Ortodoksi.net / Hannu Pyykkönen
17.10.2026