Ortodoksisen kirkon historia
Ortodoksi.netista
Ortodoksisen kirkon historia
Kirkko saa alkunsa Jeesuksesta Kristuksesta ja Pyhästä Hengestä, ei inhimillisestä opettajasta, ryhmästä, käyttäytymissäännöstöstä tai uskonnollisesta filosofiasta. Ortodoksisen uskon mukaan kirkon alku on apostolisessa yhteisössä, jonka Jeesus Kristus kutsui olemassaoloon ja jonka Pyhä Henki teki eläväksi. Helluntain juhla, jota vietetään viisikymmentä päivää pääsiäisen jälkeen, muistelee Pyhän Hengen vuodatusta apostolien ylle ja merkitsee kirkon lähetystehtävän alkua maailmassa. Ortodoksinen kirkko uskoo säilyttäneensä katkeamattoman rakkauden, uskon ja järjestyksen jatkuvuuden Kristuksen kirkkoon, joka syntyi helluntain kokemuksessa.
Vainojen aika
Varhaisin kirkko, josta kerrotaan Apostolien teoissa ja kirjeissä, ei rajoittunut Juudean alueelle. Se suhtautui vakavasti Herramme käskyyn mennä kaikkeen maailmaan ja julistaa evankeliumia. Kristuksen sanat sekä Hänen pelastava kuolemansa ja ylösnousemuksensa eivät olleet tarkoitettu vain ensimmäisen vuosisadan ihmisille tai Välimeren maailmalle, vaan kaikille ihmisille kaikkina aikoina ja kaikissa paikoissa. Jo muutaman vuoden kuluttua ylösnousemuksesta kristittyjen yhteisöjä oli syntynyt Rooman valtakunnan merkittäviin kaupunkeihin.
Vaikka varhainen kirkko sai käännynnäisiä sekä juutalaisuudesta että pakanallisista uskonnoista, maailma, jossa evankeliumia julistettiin, oli apostoli Paavalin sanoin sydämetön ja armoton. Lähes kolmensadan vuoden ajan, vain lyhyitä rauhan kausia lukuun ottamatta, kirkkoa vainottiin koko valtakunnan alueella. Kristittyjen usko ja keskinäinen rakkaus nähtiin uhkana valtakunnan uskonnolliselle ja poliittiselle järjestykselle. Lukemattomat kristityt kärsivät marttyyrikuoleman.
Kasvun aika
Neljännen vuosisadan alku merkitsi uutta vaihetta kirkon historiassa. Pitkien ja raakojen vainojen jälkeen Rooman keisarista tuli kristitty. Tämä oli Konstantinos Suuri, joka vuonna 313 myönsi kristityille uskonnonvapauden. Tällä säädöksellä tunnustettiin, että kirkko ei ollut ainoastaan selvinnyt vainoista, vaan oli kasvanut merkittäväksi voimaksi valtakunnassa. Tämän jälkeen kirkon ja keisarikunnan välille syntyi läheinen ja molemminpuolinen suhde. Kirkko sai keisarillista tukea, ja samalla monet vanhaa Rooman valtakuntaa leimanneet vääryydet vähenivät kristillisessä Bysantissa. Kirkko toimi yhteiskunnassa hapattavana ja elävöittävänä voimana.
Neljännen ja kymmenennen vuosisadan välinen aika oli kirkon sisäisen kehityksen kannalta ratkaiseva. Uuden testamentin kaanon vahvistui, jumalanpalveluselämä sai vakiintuneen muotonsa ja kristillinen oppi jäsentyi suurten paimenten ja teologien, kirkkoisien, opetuksessa. Samalla elettiin vilkasta lähetystyön aikaa, josta merkittävä esimerkki on slaavien käännyttäminen pyhien Kyrilloksen ja Metodioksen toimesta.
Aika ei kuitenkaan ollut vailla vaikeuksia. Bysantin valtakunta joutui jatkuvasti puolustautumaan persialaisia ja muslimeja vastaan, ja kirkkoa koettelivat vakavat hajaannukset ja harhaopit. Vuodet 431 ja 451 toivat mukanaan suuria kirkollisia repeämiä. Yksi vakavimmista harhaopeista oli areiolaisuus, joka kielsi Kristuksen täyden jumaluuden ja aiheutti lähes vuosisadan ajan vakavaa hajaannusta sekä kirkossa että valtakunnassa.
Kirkon perusopit julistettiin ja puolustettiin seitsemässä ekumeenisessa kirkolliskokouksessa. Näihin synodeihin kokoontui piispoja eri puolilta kristittyä maailmaa vahvistamaan oikea opetus Kristuksen ihmiseksi tulemisesta ja Pyhästä Kolminaisuudesta. Kirkolliskokoukset eivät luoneet uusia oppeja, vaan ilmaisivat tietyssä historiallisessa tilanteessa sen, mitä kirkko oli aina uskonut ja opettanut. Kirkon synodaalinen ja yhteisöllinen elämäntapa, joka tuli näkyväksi näissä kokouksissa, on edelleen olennainen osa ortodoksista kirkkoa.
Ekumeeniset kirkolliskokoukset vahvistivat myös kirkon järjestäytymisen viiden suuren keskuksen ympärille: Rooman, Konstantinopolin, Aleksandrian, Antiokian ja Jerusalemin. Näiden kaupunkien arkkipiispat tunnettiin patriarkkoina, ja he johtivat oman alueensa piispojen synodia. Varhainen kirkko ei ollut yksimuotoinen, vaan kullakin keskuksella oli omat teologiset painotuksensa, tapansa ja liturginen perinteensä, yhteisen uskon ykseyden säilyessä. Rooman piispalle myönnettiin varhain kunnian etusija. Toinen ekumeeninen kirkolliskokous vuonna 381 antoi Konstantinopolille kunniasijan heti Rooman jälkeen, koska Konstantinopolia pidettiin Uutena Roomana.
Suuri kirkon jakautuminen
Suureksi kirkon jakautumiseksi kutsutaan lännen kirkon, eli roomalaiskatolisen kirkon, ja idän kirkon, eli ortodoksisen kirkon, välistä eroa, joka tapahtui 1000-luvulla. Idän ja lännen väliset suhteet olivat ajoittain jännittyneet jo 300-luvulta lähtien, mutta ykseys säilyi pitkään eroista huolimatta. 800-luvulle tultaessa teologiset erot kärjistyivät poliittisten ja kulttuuristen vastakohtien, paavillisten vaatimusten sekä Filioque-lisäyksen myötä. Filioque-oppi, jonka mukaan Pyhä Henki lähtee Isästä ja Pojasta, torjuttiin idässä jyrkästi, samoin paavin vaatimukset yleismaailmallisesta tuomiovallasta.
Jakautumiselle on vaikea osoittaa tarkkaa ajankohtaa, mutta vuonna 1054 osapuolet julistivat toisensa kirkonkiroukseen. Ristiretket, erityisesti Konstantinopolin ryöstö vuonna 1204 länsimaisten ristiretkeläisten toimesta, syvensivät lopullisesti vieraantumista ja epäluottamusta.
Tästä lähtien lännen kirkko, paavin johtamana, ja idän kirkko, Konstantinopolin ekumeenisen patriarkan ympärille kokoontuneena, kulkivat omia teitään. Yhteyden palauttamiseksi tehtiin yrityksiä vuosina 1274 ja 1439, mutta pysyvää ykseyttä ei saavutettu. Ortodoksinen kirkko katsoo, että jakautumisen keskeiset syyt ovat paavin erehtymättömyyttä ja yleisvaltaa koskevat vaatimukset sekä Filioquen teologinen merkitys. Vuosisatojen ajan kirkot elivät muodollisesti erillään, kunnes 1960-luvulta alkaen alettiin jälleen etsiä tietä ykseyteen. Merkittävä askel oli vuoden 1054 kirkonkirousten vastavuoroinen kumoaminen vuonna 1965, jolloin ekumeeninen patriarkka Athenagoras ja paavi Paavali VI toimivat yhdessä sovinnon merkiksi.
Koettelemusten aika
Vuonna 1453 Konstantinopoli joutui muslimivalloittajien käsiin. Bysantin valtakunta lakkasi olemasta, ja Vähä-Aasian laajat alueet siirtyivät ei-kristilliseen hallintaan. Aleksandria, Antiokia ja Jerusalem olivat jo aiemmin joutuneet islamilaisen vallan alle, ja nyt myös Konstantinopoli liittyi niiden joukkoon. Osmanien valtakunnassa kristityistä tuli toisen luokan kansalaisia, jotka joutuivat maksamaan raskaita veroja ja noudattamaan alistavia määräyksiä. Ortodoksinen kirkko säilyi Balkanilla ja Vähässä-Aasiassa, mutta ankarien olojen keskellä. Monet kristityt kärsivät marttyyrikuoleman, patriarkkoja syrjäytettiin ja surmattiin, ja kirkkoja, luostareita sekä kouluja suljettiin tai tuhottiin. Kreikan vapautuminen vuonna 1821 toi jonkin verran helpotusta, mutta 1900-luvun alussa tapahtui vielä julmia joukkomurhia, ja yhä tänäkin päivänä kristittyjen perusoikeuksia loukataan joillakin alueilla.
Bysantin jälkeen kirkko Venäjällä eli voimakasta kukoistusta lähes viisisataa vuotta. Vuoden 1917 bolševikkivallankumous toi mukanaan militantin ateismin, joka pyrki hävittämään kristinuskon maasta, joka oli elänyt ortodoksisessa uskossa 900-luvulta lähtien. Kirkkoja suljettiin ja uskovia vainottiin raa’asti erityisesti maailmansotien välisenä aikana. Vasta vuodesta 1943 lähtien kirkon toiminta sai jälleen jonkin verran tilaa.
Nykyään ortodoksinen kirkko kohtaa monilla entisillä itäisen kristikunnan ydinalueilla vakavia haasteita ja vainoja. On jopa todettu, että viime vuosisatoina marttyyreja on ollut enemmän kuin varhaiskirkon suurten vainojen aikana. Siitä huolimatta usko elää ja kantaa.
Uudistumisen ja sovinnon aika
Viimeisten kahdensadan vuoden aikana ortodoksinen kirkko on kehittynyt läntisellä pallonpuoliskolla merkittäväksi ja omaleimaiseksi todistajaksi. Yhdysvalloissa ortodoksisuus tunnustetaan yhdeksi maan neljästä suuresta kristillisestä perinteestä, ja uskovia on miljoonia useissa kirkollisissa yhteyksissä. Erityisesti on nähty mahdollisuus todelliseen uudistumiseen, luovaan kehitykseen ja lähetystyöhön, joka voi rikastuttaa koko yhteiskuntaa.
1900-luvun alusta lähtien ortodoksinen kirkko on ollut aktiivisesti mukana ekumeenisessa liikkeessä. Konstantinopolin patriarkaatti antoi jo vuonna 1920 kiertokirjeen kristillisen ykseyden puolesta ja oli mukana perustamassa Kirkkojen maailmanneuvostoa vuonna 1948. Kristittyjen ykseys oli erityisen lähellä edesmenneen patriarkka Athenagoraan sydäntä. Hän edisti ortodoksisten kirkkojen keskinäistä yhteyttä ja käynnisti aidon vuoropuhelun roomalaiskatolisen kirkon kanssa. Vuonna 1968 hän lausui toiveen, joka katsoo tulevaisuuteen: että armollinen Herra soisi idän ja lännen pyhille kirkoille armon viettää jälleen yhdessä jumalallista eukaristiaa ja jakaa yhteisen maljan. Tämä yhteinen malja loistaa kirkon horisontissa toivon merkkinä.
Suomen ortodoksisen kirkon historia
19 paju m 2024
Ortodoksinen usko saapui Suomen alueelle idästä jo varhaiskeskiajalla. Karjalan ja Laatokan alueilla ortodoksinen kristillisyys juurtui viimeistään 1100–1200-luvuilla Novgorodin ja myöhemmin Moskovan kirkollisen vaikutuksen kautta. Ortodoksinen usko ja karjalainen kulttuuri muotoutuivat vuosisatojen aikana tiiviisti toisiinsa kietoutuneiksi, ja kirkollinen elämä rakentui luostareiden, kyläyhteisöjen ja paikallisten tapojen varaan.
Ruotsin vallan aikana Suomen ortodoksinen väestö eli usein vaikeissa oloissa. Uskonnollinen painostus, kirkkojen ja luostareiden tuhoutuminen sekä pakkosiirrot heikensivät ortodoksista elämää erityisesti Karjalassa. Tästä huolimatta ortodoksinen usko säilyi ja siirtyi sukupolvelta toiselle, osin sitkeän kansanhurskauden ja osin luostarielämän ansiosta.
Kun Suomi liitettiin Venäjän keisarikuntaan vuonna 1809, ortodoksisen kirkon asema vahvistui. Kirkollinen elämä järjestäytyi uudelleen, ja Suomeen perustettiin uusia seurakuntia. [[Valamon luostari|Valamon[[ ja Lintulan luostarit nousivat merkittäviksi hengellisen elämän keskuksiksi, ja ortodoksinen kirkko alkoi vähitellen juurtua myös suomenkieliseen kulttuuriin.
Suomen itsenäistyminen vuonna 1917 merkitsi ratkaisevaa käännettä. Suomen ortodoksinen kirkko irtautui Moskovan patriarkaatin alaisuudesta ja liitettiin vuonna 1923 Konstantinopolin ekumeenisen patriarkaatin yhteyteen. Samalla kirkosta tuli osa suomalaista yhteiskuntaa ja kansallista elämää. Vuonna 1923 kirkolle myönnettiin autonominen asema, ja se vakiintui myöhemmin yhdeksi Suomen kahdesta kansankirkosta.
Toinen maailmansota ja Karjalan menetys koettelivat kirkkoa syvästi. Suuri osa ortodoksisesta väestöstä evakuoitiin, seurakunnat hajosivat ja kirkollinen infrastruktuuri kärsi mittavia menetyksiä. Näistä vaikeuksista huolimatta kirkko kykeni rakentamaan elämänsä uudelleen uusille asuinsijoille eri puolille Suomea. Tämä johti koko kirkon luonteeseen vaikuttaneeseen muutokseen: alueellisesta karjalaisesta kirkosta kasvoi koko maan kattava ortodoksinen yhteisö.
Nykyään Suomen ortodoksinen kirkko elää ja toimii osana suomalaista yhteiskuntaa säilyttäen samalla yhteytensä ikivanhaan ortodoksiseen perinteeseen. Kirkon elämä rakentuu seurakuntien, luostareiden, jumalanpalveluselämän ja opetuksen varaan. Se pyrkii vastaamaan aikamme haasteisiin uskollisena apostoliselle uskolle ja traditiolle, toimien todistuksena Kristuksesta pohjoisessa Euroopassa.
---
Tämä on yhdeksäs osa sarjasta, jossa osia tulee olemaan noin kymmenen eri aihepiiriä käsittäävää kokonaisuutta. Seuraavassa osassa kerrotaan lisää mm. apostolisesta jatkuvuudesta.
Ensimmäinen osa: OSA 1.
Toinen osa: OSA 2
Kolmas osa: OSA 3
Neljäs osa: OSA 4
Viides osa: OSA 5
Kuudes osa: OSA 6
Seitsenäs osa: OSA 7
Kahdeksas osa: OSA 8
Yhdeksäs osa: OSA 9
Kymmenes osa: tulossa
---
Ortodoksi.net
14.1.2026