Onko seurakunnan tehtävä selviytyä vai välittää toivoa

Onko seurakunnan tehtävä selviytyä vai välittää toivoa?

Seurakunnan tulevaisuudesta puhuttaessa keskustelu kääntyy helposti rahaan, rakennuksiin, työntekijöihin ja jäsenmäärään. Näistä on huolehdittava vastuullisesti, mutta samalla on kysyttävä, millaista elämää niillä mahdollistetaan. Mistä ihminen huomaa, että hänen lähellään on seurakunta, josta voi löytää rukousta, yhteyttä ja toivoa?

Virikkeen pohdintaan antoi Belgian metropoliitta Athenagoras, joka muistutti Brysselissä 27. syyskuuta, ettei kirkko voi tyytyä turvaamaan omaa selviytymistään. Seurakunnan elinvoima näkyy sen valmiudessa uudistua Kristuksessa ja avautua toisille. Kysymys koskettaa myös Suomen ortodoksista kirkkoa.

Rakenteiden tarkoitus on palvella elämää

Hallinto, taloudenpito ja työntekijöiden jaksamisesta huolehtiminen kuuluvat seurakunnan vastuuseen. Rakennuskin voi olla paljon enemmän kuin ylläpidettävä kiinteistö: hengellinen koti, johon liittyvät suvun muistot, tutut ikonit ja vuosikymmenten rukoukset. Siksi sen tulevaisuutta ei voi käsitellä vain kustannuskysymyksenä.

Pienten tsasounien kohdalla vaikeat ratkaisut ovat jo todellisuutta. Kuopion seurakunnan valtuusto päätti toukokuussa 2026 luopua Luikonlahden tsasounasta tilanteessa, jossa paikallinen pyhäkköyhteisö oli kutistunut lähes olemattomiin. Taipaleen seurakuntaan kuuluvan Nurmeksen kappeliseurakunnan alueella Juuan profeetta Elian tsasouna puolestaan asetettiin marraskuussa 2025 käyttökieltoon rakennuksen vakavien vaurioiden vuoksi. Juuassa kyse oli käyttökiellosta, ei samanlaisesta luopumispäätöksestä kuin Luikonlahdella, ja jumalanpalvelukset siirrettiin viereiseen seurakuntasaliin.

Vähäinen käyttö, rakennusten kunto ja korjausten kustannukset voivat johtaa tilanteeseen, jossa kaikkien pyhäkköjen säilyttäminen käy ylivoimaiseksi. Kun ratkaisu osuu omaan tsasounaan, suru ja pettymys ovat ymmärrettäviä. Niitä ei pidä ohittaa vetoamalla pelkästään talouteen. Seurakuntalaisille on kerrottava ajoissa rakennuksen tilanteesta, kuultava heidän näkemyksiään ja arvioitava vaihtoehdot avoimesti.

Oman pyhäkön puolesta saa toimia ja esittää ratkaisuja. Samalla kannattaa pyytää seurakunnalta konkreettista suunnitelmaa siitä, miten yhteinen elämä jatkuu, jos rakennuksesta joudutaan luopumaan. Voidaanko palveluksia toimittaa toisessa paikallisessa tilassa? Järjestetäänkö kyytejä lähikirkkoon, papin vierailuja ja yhteisiä kokoontumisia? Myös pyhäkön historian ja muistojen tallentaminen voi auttaa luopumisessa. Rakennuksen menettäminen ei saa merkitä sitä, että sen ihmiset jäävät seurakuntaelämän ulkopuolelle.

Oma tsasouna merkitsee myös vastuuta

Samaa vastuuta on syytä pohtia yksityisten kotipihoihin ja kesäpaikoille rakennettujen tsasounien kohdalla. Oma rukoushuone voi syntyä vilpittömästä hartaudesta, mutta rakentamisen innossa olisi hyvä kysyä, kuka siitä huolehtii vuosikymmenten kuluttua. Myös omia vaikuttimiaan sopii tarkastella: palveleeko rakennus ennen kaikkea rukouselämää, vai liittyykö siihen myös halua saada omalle pihalle jotakin arvokasta ja näyttävää?

Rakentajan ikääntyessä hoitovoimat voivat vähentyä, eivätkä jälkipolvet välttämättä pysty tai halua jatkaa ylläpitoa. Tsasounan tarjoaminen seurakunnalle saattaa silloin tuntua luontevalta ratkaisulta. Lahjoituksen mukana voi kuitenkin siirtyä huomattava korjausvelka ja pitkäaikainen vastuu rakennuksesta, jolle seurakunnalla ei ole käyttöä. Hyvää tarkoittava lahja voi näin muodostua yhteiseksi taakaksi.

Seurakunnalla pitää olla mahdollisuus kieltäytyä tällaisesta lahjoituksesta rakentajan hengellistä tarkoitusta väheksymättä. Yksityinen rakennushanke ei voi itsestään selvästi muuttua muiden ylläpitovelvollisuudeksi. Rukoushuoneen tulevaisuus olisi viisainta suunnitella jo sitä rakennettaessa, eikä vasta silloin, kun omat voimat loppuvat.

Kaikkien rakennuksia ja toimintaa koskevien ratkaisujen rinnalla pitäisi kysyä, miten ne turvaavat rukouksen, osallistumisen ja yhteyden. Selviytyminen voi olla vaikean vaiheen välitön tavoite, mutta seurakunta tarvitsee myös näkymän siihen, mitä varten tulevaisuutta rakennetaan.

Avoin ovi tarvitsee rinnalleen ihmisen

Ortodoksisen seurakunnan elämä rakentuu liturgian, rukouksen ja sakramenttien ympärille. Niissä saatu yhteys kutsuu huomaamaan lähimmäisen myös kirkon ulkopuolella. Jumalanpalveluselämän vaaliminen ja ihmisten kohtaaminen kuuluvat samaan tehtävään.

Ensimmäistä kertaa kirkkoon tulevalle yhteys voi alkaa tervehdyksestä, ystävällisestä opastuksesta ja kutsusta kirkkokahveille. Tulijan ei tarvitse osata kaikkea etukäteen. Yhtä tärkeää on huomata pitkään mukana ollut seurakuntalainen, jonka paikka on alkanut jäädä tyhjäksi. Miten häneen pidetään yhteyttä, jos sairaus, ikä tai pitkä matka estää osallistumisen?

Avoimuus edellyttää myös ymmärrettävää viestintää ja erilaisten tarpeiden kuulemista. Ihmisen pitäisi voida kokea kuuluvansa joukkoon silloinkin, kun hänen kielensä, elämäntilanteensa tai toimintakykynsä poikkeaa enemmistöstä. Parhaiten osallistumisen esteet löytyvät kysymällä niiltä, jotka niitä kohtaavat.

Uudistuminen tarvitsee tilaa ja harkintaa

Kehittäminen ei saa tarkoittaa loputonta lisätehtävien luetteloa työntekijöille ja samoille vapaaehtoisille. Uudelle on tehtävä tilaa yksinkertaistamalla käytäntöjä ja arvioimalla, mitä voidaan jättää vähemmälle. Toiminnalla pitää olla todellinen tarve, tekijät ja kohtuulliset edellytykset.

Alku voi olla pieni: sovittu tapa ottaa tulijat vastaan, yhteydenpito yksin jääneisiin tai mahdollisuus kysyä uskosta ilman ennakkotietoja. Seurakuntalaisten osaamiselle kannattaa antaa tilaa selkeiden tehtävien ja riittävän tuen avulla. Vastuu yhteisöstä kuuluu kaikille, vaikka tehtävät ovat erilaisia.

Samalla on tunnistettava jo tehtävä hyvä. Kotikäynti, rauhallinen keskustelu tai yhdessä järjestetty kirkkomatka ei välttämättä näy suurina osallistujamäärinä, mutta voi olla ihmiselle ratkaisevan tärkeä. Talouslukujen rinnalle tarvitaan tietoa siitä, tulevatko ihmiset kuulluiksi ja saavatko he tukea. Myös pettymyksistä pitää voida puhua, jotta toimintaa voidaan korjata.

Toivo kantaa muutosten keskellä

Kristillinen toivo saa sisältönsä Kristuksen ylösnousemuksesta. Se kantaa myös niukkojen voimavarojen ja kipeiden muutosten keskellä. Pienikin yhteisö voi rukoilla, pitää huolta ja kutsua mukaan. Sen elinvoima näkyy siinä, miten usko tulee eletyksi.

Seurakunnan on huolehdittava tulevaisuudestaan, jotta se voi palvella ihmisiä myös huomenna. Tulevaisuutta rakennetaan jo tänään siinä, että joku löytää seurakunnasta paikan, jossa hänen ei tarvitse jäädä yksin.

Lue yhdestä surullisesta kirkon kohtalosta Ortodoksi.netin sivuilta. Tämä rakennus myytiin 2020-luvun alussa yksityiselle ja ikonit jaettiin eri kirkkoihin mm. Savonlinnaan: Petravaara_–_palanen_aidointa_Karjalaa.

Ortodoksi.net
29.9.2026

Lähteet

• Orthodox Times, 28.9.2026: Metropolitan of Belgium: The Church must not limit itself to survival but bear witness to hope.
• Aamun Koitto, 18.5.2026: Luikonlahden tsasouna siirtyy takaisin lahjoittajasuvulle – pyhäkköyhteisöstä on elossa enää yksi kirkossakävijä.
• Suomen ortodoksinen kirkko: Juuassa sijaitseva Pyhän profeetta Elian tsasouna käyttökieltoon.

Seurakuntien kehittämistä ja yksityisten tsasounien ylläpitovastuuta koskevat näkemykset ovat kirjoituksen omaa pohdintaa.