Ajatuksia OPH:n vastauksesta

(HUOMOITHAN, että tätä dokumenttia työstetään koko ajan ja lopullinen versio on luettavissa varmasti perjantaina ennen klo 15, todennäköisesti jo paljon aikaisemmin)

VERSIO: 6.8. klo 18

Opetushallitus vastasi Aksios-kirjoja koskeviin kysymyksiini

Opetushallituksen vastaus ortodoksisen uskonnon opetusta ja Aksios-oppimateriaaleja koskeviin kysymyksiin

Opetushallitus on vastannut kyselyyni OPH:lle 4.7.2026, joka koski ortodoksisen uskonnon opetusta ja Aksios-oppikirjasarjaan tehtäviä muutoksia.

Suhtaudun vastaukseen vakavasti mutta kriittisesti. Se sisältää hyödyllisiä tietoja yksittäisistä muutoksista, mutta ei mielestäni vastaa esittämääni pääkysymykseen: miten Opetushallitus aikoo turvata sen, että ortodoksisen uskonnon opetus säilyy oman uskonnon opetuksena ja toteutuu ortodoksisen oppimäärän oman luonteen mukaisesti?

Opetushallituksen mukaan Aksios-kirjoista poistetaan oppituntien ja kouluruokailun alkuun tai loppuun tarkoitetut rukoukset. Uskontunnustus ja tropari säilyvät, mutta ne siirretään niiden sisältöä käsitteleviin lukuihin. Ilmaus ”me ortodoksit” muutetaan muotoon ”ortodoksit”, ja kategorisia kuvauksia muutetaan mahdollisuutta ilmaiseviksi.

Opetushallitus vakuuttaa, että ortodoksisen kirkon oppia, perinteitä, jumalanpalveluksia, juhlia, ikoneita ja pyhiä ihmisiä käsitellään kirjoissa jatkossakin. Pidän tätä tietoa tärkeänä, mutta se ei poista huoltani muutosten yhteisvaikutuksesta.

Vastaukseen sisältyy kuitenkin huomattava jännite. Opetushallitus ilmoitti toukokuussa vetäneensä sekä islamin opetukseen tarkoitetun Salam-sarjan että alakoulun Aksios-sarjan pois myynnistä. Aksioksessa kerrottiin havaitun Salam-sarjaa vastaavia puutteita. Nyt saamassani vastauksessa Aksios-sarjaan tehtäviä muutoksia kuvataan kuitenkin sanamuotojen korjauksiksi, joiden ei sanota muuttavan opetuksen sisältöjä.

Tämä ristiriita vaatii selityksen. Jos kyse on todella vain sanamuodoista, koko kirjasarjan poistaminen myynnistä ja opettajien jättäminen ilman keskeistä oppimateriaalia vaikuttaa suhteettoman raskaalta toimenpiteeltä. Jos puutteet taas ovat niin vakavia, että kirjojen myynnin välitön keskeyttäminen oli välttämätöntä, Opetushallituksen pitäisi yksilöidä avoimesti, mitä nämä vakavat puutteet ovat ja millaista konkreettista haittaa niistä olisi aiheutunut.

En pidä perusteltuna sitä, että muutokset kuvataan vain teknisiksi sanamuotojen korjauksiksi. Rukoustekstien poistaminen, tekstien siirtäminen ja oppikirjan äänen muuttaminen me-muodosta kolmanteen persoonaan vaikuttavat myös oppikirjan pedagogiseen näkökulmaan ja oppilaan suhteeseen käsiteltävään uskontoon. Kieli ei ole vain sisältöä ympäröivä kuori. Se määrittää myös sen, mistä asemasta asiaa tarkastellaan ja millaiseen suhteeseen oppilas asetetaan oman perinteensä kanssa.

Minua hämmentää myös se, näyttääkö uskonto olevan koulussa ainoa oppiaine, jossa käsiteltävän tiedon alkuperä pitäisi ilmaista mekaanisesti lähes jokaisen väitteen alussa. Alkuopetuksen oppikirjassa toistuva ilmaus ”ortodoksisen kirkon opetuksen mukaan” tekee tekstistä helposti raskasta ja kankeaa. Tämä koskee erityisesti lukemaan opettelevia ja lukemisessa tukea tarvitsevia oppilaita. Pitkä johdantolause voi viedä huomion itse opetettavasta asiasta ja vaikeuttaa tekstin ymmärtämistä.

Oppilaan pitää luonnollisesti tietää, milloin kyse on ortodoksisen kirkon opetuksesta, Raamatun kertomuksesta, historiallisesta tiedosta tai jostakin yksittäisestä tavasta. Näkökulman alkuperä voidaan kuitenkin tehdä selväksi luvun otsikossa, johdannossa, tietolaatikossa, kuvituksessa tai opettajan ohjauksessa. Samaa varausta ei tarvitse toistaa jokaisen virkkeen alussa. Sitouttamattomuus ei saa merkitä pedagogisesti kömpelöä ja lapselle vaikeasti avautuvaa kieltä.

Muissa oppiaineissa asioita ilmaistaan usein hyvin suorasti ja toimintaan ohjaavasti. Oppilasta kehotetaan syömään terveellisesti, liikkumaan, nukkumaan riittävästi, huolehtimaan luonnosta ja kohtelemaan toisia kunnioittavasti. Jokaista lausetta ei aloiteta ilmauksella ”tämänhetkisen tiedon mukaan” tai ”terveyskasvatuksen näkökulmasta”.

Uskonnollinen väite ja terveyttä koskeva tutkimustieto eivät tietenkään ole tiedollisesti sama asia. Vertaus koskee kielen käyttöä. Suora ja selkeä lause ei vielä itsessään tee opetuksesta uskonnollisesti sitouttavaa. Sitouttavuus ei ratkea yksittäisen virkkeen kieliopista, vaan opetustilanteen kokonaisuudesta. On eri asia kertoa ymmärrettävästi, mitä ortodoksinen kirkko opettaa, kuin edellyttää oppilaan hyväksyvän tämä opetus henkilökohtaiseksi vakaumuksekseen.

Kysymys ei myöskään ole siitä, että oppilaita pitäisi velvoittaa rukoilemaan. Uskonnon harjoittaminen, rukoukseen tutustuminen ja rukoustekstin pedagoginen käyttäminen ovat kolme eri asiaa. Opetushallituskin toteaa, että uskonnonopetukseen kuuluu tutustumista uskonnon harjoittamisen muotoihin ja tapoihin. Rukoustekstiä voidaan lukea, tarkastella, selittää ja käyttää opetuksessa ilman, että oppilasta kehotetaan rukoilemaan.

Myös ortodoksisen perinteen sisäinen moninaisuus on otettava vakavasti. Kaikki ortodoksit eivät elä samalla tavalla, eikä kaikissa kodeissa ole samanlaisia tapoja. Tätä ei kuitenkaan tarvitse ratkaista muuttamalla jokainen perinnettä kuvaava lause epämääräiseksi mahdollisuudeksi.

Opetushallituksen esimerkissä lause ”Ortodoksisessa kodissa on kotialttari ja ikoneita” muutetaan muotoon ”Ortodoksisessa kodissa voi olla kotialttari ja ikoneita”. Pedagogisesti parempi ratkaisu voisi olla esimerkiksi: ”Ortodoksiseen perinteeseen kuuluu kodin rukouspaikka eli kotialttari, jossa on tavallisesti ikoneita. Kaikissa kodeissa sitä ei ole, ja perinne toteutuu eri kodeissa eri tavoin.”

Tällainen muotoilu kertoo samanaikaisesti, mikä kuuluu ortodoksiseen perinteeseen ja miten ihmisten todellinen elämä vaihtelee. Pelkkä sana ”voi” uhkaa häivyttää sen, että kyse ei ole mistä tahansa satunnaisesta sisustustavasta, vaan kirkon rukouselämään liittyvästä perinteestä. Oppikirjan tehtävänä on kuvata sekä perinteen ihanne että eletty todellisuus.

On muistettava myös, ettei oppikirja ole opetussuunnitelma eikä yksittäinen oppikirjan lause ole sama asia kuin luokassa toteutuva opetus. Opetushallitus on itse korostanut, etteivät sen oppimateriaalit ole Opetushallituksen linjauksia opetuksen painotuksista. Se on samalla todennut, että suomalaisilla opettajilla on laaja pedagoginen vapaus valita käyttämänsä materiaalit ja menetelmät.

Ortodoksisen uskonnon opettaja ottaa opetuksessaan huomioon ryhmänsä moninaisuuden, oppilaiden iän, kielitaidon, erilaiset perhetaustat sekä eri maiden ja paikallisten perinteiden tapakulttuurit. Ammattitaitoinen opettaja osaa selittää, mikä on kirkon yhteistä opetusta, mikä paikallinen tapa ja missä kohdin ortodoksisten perheiden käytännöt vaihtelevat. Oppikirjaa ei lueta luokkahuoneessa ilman opettajaa ja ilman pedagogista tulkintaa.

Ortodoksisen uskonnon opetusryhmä ei myöskään ole satunnainen yleisö, jolle uskontoa yritettäisiin markkinoida. Oppilaat opiskelevat ortodoksisen uskonnon oppimäärää oman uskonnollisen, perheeseen liittyvän tai kulttuurisen taustansa perusteella. Kysymys ei ole käännyttämisestä, vaan oppilaan oikeudesta saada tietoa siitä uskonnosta ja perinteestä, johon hänen oma taustansa liittyy.

Me-muotoa ei tarvitse käyttää kaikissa yhteyksissä, eikä se sovi automaattisesti jokaisen oppilaan kokemukseen. Sen järjestelmällinen poistaminen ei kuitenkaan ole neutraali ratkaisu. Kun ”me ortodoksit” muutetaan kaikkialla muotoon ”ortodoksit”, oppilaan asema muuttuu kielellisesti perinteen piirissä olevasta oppijasta ulkopuoliseksi tarkkailijaksi. Oman uskonnon opetuksessa pitäisi olla mahdollista tarkastella perinnettä läheltä ilman, että opetus muuttuu kirkon antamaksi uskontokasvatukseksi.

Oman uskonnon opetuksen myönteinen merkitys jää Opetushallituksen vastauksessa vähälle huomiolle. Parhaimmillaan opetus auttaa lasta ymmärtämään omaa perhettään, seurakuntaansa, juhliaan ja kulttuurista taustaansa. Se antaa sanoja asioille, joita lapsi on ehkä nähnyt kotona tai kirkossa mutta joita hän ei ole vielä osannut selittää. Monikieliselle tai toisesta maasta muuttaneelle oppilaalle oman uskonnon opetus voi samalla tukea identiteettiä, osallisuutta ja kotoutumista suomalaiseen kouluun ja yhteiskuntaan.

Vahva ja turvallinen suhde omaan taustaan ei estä muiden uskontojen ja katsomusten kohtaamista. Se voi päinvastoin antaa perustan avoimelle vuoropuhelulle. Moninaisuuden kunnioittamisen ei pitäisi tarkoittaa sitä, että lapsen oma perinne tehdään hänelle vieraaksi.

Yhdenvertaisuutta koskeva kysymys on tässä erityisen tärkeä. Opetushallitus tuottaa uskonnon oppimateriaaleja juuri islamin ja ortodoksisen uskonnon opetukseen, koska kaupallisia materiaaleja on laajasti saatavilla lähinnä evankelis-luterilaiseen uskontoon ja elämänkatsomustietoon. Siten Opetushallituksen omiin uskonnon oppimateriaaleihin kohdistuva tarkastus, myynnin keskeyttäminen ja julkinen arvostelu osuvat käytännössä juuri kahteen vähemmistöuskontoon.

Tämä ei itsessään todista, että Opetushallitus suhtautuisi vähemmistöuskontoihin kielteisesti. Se kuitenkin synnyttää vaaran, että juuri islam ja ortodoksinen uskonto näyttäytyvät julkisessa keskustelussa erityisinä ongelmina tai uskonnollisen sitouttamisen riskikohteina. Samalla enemmistöuskonnon kaupallisia oppikirjoja Opetushallitus ei tarkasta. Opetushallitus vahvistaa tämän myös omassa vastauksessaan.

On myös vältettävä sitä, että Salam- ja Aksios-sarjojen ongelmat niputetaan yhteen tutkimatta niiden luonnetta ja vakavuutta erikseen. Opetushallituksen toukokuisen tiedotteen mukaan Salam-sarjassa oli sisältöjä, jotka eivät perustuneet opetussuunnitelman perusteisiin, ja sarjan laajemman uudistamisen tarve oli ollut pitkään tiedossa. Aksios-sarjasta Opetushallitus puolestaan sanoo nyt, ettei sen sisältöjä olla muuttamassa, vaan muutokset koskevat sanamuotoja. Näiden kahden tilanteen esittäminen samanlaisina voi antaa Aksioksesta ja ortodoksisen uskonnon opetuksesta väärän ja leimaavan kuvan.

Muodollisesti samat arviointikriteerit eivät aina merkitse tosiasiallisesti yhdenvertaista lopputulosta. Jos enemmistöuskonnon opettajalla on valittavanaan useita kaupallisia kirjasarjoja mutta vähemmistöuskonnon opettajalla vain yksi keskeinen sarja, tämän yhden sarjan poistaminen myynnistä vaikuttaa aivan eri tavoin. Yhdenvertaisuutta on arvioitava paitsi käytettyjen kriteerien myös päätösten seurausten perusteella.

Saamieni tietojen mukaan joillakin paikkakunnilla opettajat joutuvat aloittamaan uuden lukuvuoden monikielisissä, monikulttuurisissa ja eri vuosiluokkien oppilaista koostuvissa yhdysryhmissä ilman oppikirjoja. Juuri tällaisissa ryhmissä selkeä, kuvitettu ja ikätasolle sovitettu oppikirja on erityisen tärkeä. Se antaa opetukselle rakenteen, auttaa eriyttämisessä ja tukee oppilaita, joiden suomen kielen taito tai lukutaito on vasta kehittymässä.

Jos Aksiokseen tehtävät korjaukset ovat Opetushallituksen oman ilmoituksen mukaisesti lähinnä sanamuotoja, ne olisi voitu tehdä seuraavan painoksen yhteydessä. Nykyisten kirjojen käyttäjille olisi voitu toimittaa korjauslista, täydentävä digitaalinen aineisto tai opettajan ohjeistus. Näin tarvittavat korjaukset olisi voitu tehdä ilman, että vastuu ja haitta siirtyvät oppilaille, opettajille ja kunnille.

Pidän ongelmallisena myös sitä, että muutosten täsmälliset kriteerit, ulkopuolisten asiantuntijoiden tehtävä, muutosten kokonaisvaikutus ja arviointiprosessin avoimuus jäävät edelleen epäselviksi. Ei riitä, että kerrotaan kriteerien olevan yhdenmukaisia ja avoimesti esiteltyjä oppikirjailijoille. Myös opettajien, huoltajien, kirkon ja julkisen keskustelun pitäisi voida arvioida, miten kriteerejä sovelletaan ja millä perusteella yksittäinen ilmaus tulkitaan sitouttavaksi.

Suhtaudun Opetushallituksen vastaukseen siksi osittaisena ja puolustuskannalle asettuvana. Se perustelee jo päätettyjä muutoksia, mutta ei aidosti arvioi sitä, missä kulkee uskonnollisen sitouttamattomuuden ja oman uskonnon opetuksen välinen raja. Se ei myöskään riittävästi tarkastele päätösten pedagogisia vaikutuksia eikä niiden tosiasiallista merkitystä pienelle uskonnolliselle vähemmistölle.

Keskustelua on syytä jatkaa rauhallisesti mutta määrätietoisesti. Uskonnollinen sitouttamattomuus on tärkeä uskonnonvapautta suojaava periaate, mutta sitä ei pidä tulkita mekaaniseksi kielloksi käyttää selkeää, lapselle ymmärrettävää ja oman oppimäärän luonteen tunnistavaa kieltä.

Oman uskonnon opetus ei ole kirkon uskontokasvatusta, mutta sen tulee säilyä tunnistettavasti oman uskonnon opetuksena. Ortodoksisen lapsen ei pidä joutua museovieraaksi oman perinteensä äärellä, eikä ortodoksisen uskonnon opettajaa pidä jättää ilman välttämättömiä työvälineitä sellaisten korjausten vuoksi, jotka olisi voitu toteuttaa myös hallitummin ja opetusta vähemmän vahingoittavalla tavalla.

Hannu Pyykkönen

---

Alkuperäinen blogikirjoitukseni, mistä kaikki alkoi:

https://pyykkonen.blogspot.com/2026/07/mihin-olet-menossa-opetushallitus.html