Ortodoksinen kirkko – mitä, missä, milloin

Tämä suomenkielinen ortodoksisen kirkon suppea esittelyteksti perustuu suurelta osin alunperin englanninikieliseen, amerikkalaisen rovasti Thomas Fitzgeraldin Amerikan kreikkalais-ortodoksisen arkkihiippakunnan sivuille kirjoittamaan tekstiin ”Treasures Of Orthodoxy”, jota suomentamisen yhteydessä on toki myös hieman laajennettu ja sovitettu paremmin vastaamaan olosuhteita Suomessa ja nykyisessä suomalaisessa ortodoksisessa kirkossa.

Johdatus ortodoksiseen kirkkoon

Yhä useampi erilaisista taustoista tuleva ihminen löytää nykyään tiensä ortodoksiseen kirkkoon ja kiinnostuu sen syvällisestä uskosta ja rikkaasta perinteestä. Ortodoksinen kirkko on yksi maailman vanhimmista kristillisistä yhteisöistä, jonka juuret ulottuvat suoraan apostolien aikaan. Tämä perintö välittyy kirkossa edelleen muuttumattomana uskon ja elämän jatkuvuutena.

Monia ihmisiä kiehtoo kirkon mystinen näkemys Jumalasta ja Hänen valtakunnastaan. Ortodoksinen teologia painottaa Jumalan kolminaisuutta ja hänen läheistä yhteyttään ihmiseen. Kirkon oppi korostaa, että kristityn kutsumus on osallistua Jumalan elämään — tätä kutsutaan theosiksesi tai jumallistumiseksi. Tämä tarkoittaa, että Jumalan armo muuttaa ihmisen sisäisesti ja nostaa hänet osalliseksi Jumalan rakkaudesta ja elämästä jo tässä ajassa.

Ortodoksinen kirkko tunnetaan myös kauniista ja ikiaikaisista jumalanpalveluksistaan, joissa symboliikka, musiikki ja ikonit muodostavat kokonaisuuden, joka avaa syvän yhteyden Jumalaan ja pyhien yhteyteen. Jumalanpalvelukset ovat paitsi rukouksen ja ylistyksen hetkiä, myös ikkunoita taivaalliseen todellisuuteen.

Kirkon opetus ja elämä perustuvat Raamattuun, mutta myös perinteeseen, jota kutsutaan apostoliseksi traditioksi. Tämä traditio sisältää kirkon isien opetukset, kirkolliskokoukset, ikonit, rukoukset ja sakramentit, jotka yhdessä muodostavat hengellisen elämän perustan. Ortodoksisuus näkee kirkon sekä hengellisenä yhteisönä että Kristuksen ruumiina, jossa Jumalan läsnäolo toteutuu tässä maailmassa.

Monille ortodoksisuus tarjoaa vastauksen ihmisen syvimpiin kysymyksiin Jumalan, elämän tarkoituksen ja kuoleman jälkeen odottavan elämän suhteen. Samalla kirkko on yhteisö, jossa ihmiset tukevat toisiaan uskossa, rukouksessa ja arjen haasteissa.

Ortodoksinen kirkko on avoin kaikille, jotka haluavat tulla osaksi tätä yhteyttä Jumalaan ja seurakuntaan. Se kunnioittaa kulttuurien ja kansojen moninaisuutta, mutta yhdistää uskovat yhdeksi perheeksi Kristuksen rakkaudessa. Kirkkoon liittyminen on samalla matka syvempään uskoon ja hengelliseen kasvuun, jossa jokainen saa oman paikkansa Jumalan suunnitelmassa.

Itäinen kristinusko

Ortodoksinen kirkko edustaa ja välittää itäisen kristinuskon syvää hengellistä perinnettä. On hyvä muistaa, että Kristuksen evankeliumi julistettiin ensimmäiseksi juuri Välimeren alueilla, ja ensimmäiset kristilliset yhteisöt syntyivät siellä. Rooman valtakunnan itäisillä alueilla kristillinen usko kehittyi taistelussa pakanuutta ja harhaoppeja vastaan. Täällä vaikuttivat myös suuret kirkkoisät, joiden kirjoitukset ovat yhä merkittävä osa kirkon teologista pohjaa. Näissä idän kaupungeissa, kuten Antiokiassa, Efesoksessa, Aleksandriassa ja Konstantinopolissa, kokoontuivat myös ekumeeniset kirkolliskokoukset, joissa määriteltiin kristillisen uskon keskeiset opinkappaleet.

Itäisessä kristinuskossa syntyi oma erityinen hengellinen ilmapiirinsä, joka poikkesi lännen kristillisestä kehityksestä — kuitenkaan olematta sen vastakohta. Siinä missä

• läntinen kristillisyys rakentui suurelta osin antiikin Rooman oikeudellisen ja moraalisen ajattelun pohjalle,
• itäinen kristillisyys ammensi vaikutteita erityisesti seemiläisestä ja hellenistisestä maailmasta.
• Lännessä korostuivat Kristuksen kärsimys ja ihmisen syntisyys, kun taas
• idässä huomion keskipisteenä olivat Kristuksen ylösnousemus ja ihmisen kutsumus jumalallistumiseen (kreik. theosis) – osallisuuteen Jumalan elämästä.
  

Myös teologinen lähestymistapa erosi:

• lännessä uskonto sai usein oikeudellisen ja järjestelmällisen muodon, kun taas
• idässä korostui kokemuksellinen, mystinen ja liturginen teologia, joka kumpuaa rukouksesta, kilvoittelusta ja kirkon yhteisestä elämästä.

Näin muodostui kaksi toisistaan poikkeavaa, mutta aluksi rinnakkain elänyttä traditiota. Varhaiskirkko ei ollut yksimuotoinen, vaan monimuotoinen kokonaisuus, jossa erilaiset painotukset elivät rinnakkain yli tuhannen vuoden ajan – aina vuoteen 1054 saakka, jolloin tapahtui niin sanottu Suuri skisma, kirkon jakautuminen itään ja länteen.

Tämän jakautumisen jälkeen lännessä jatkoivat roomalaiskatolisuus ja myöhemmin protestanttiset kirkot, kun taas itäinen kristillisyys säilyi ortodoksisessa kirkossa. Ortodoksinen kirkko nähdään nykyään itäisen kristillisen perinteen aitona jatkajana – perinteen, jossa uskon, rukouksen ja pyhyyden kokonaisvaltainen yhteys on säilynyt syvällisellä ja elävällä tavalla nykypäivään asti.

Ortodoksisuus – oikea usko ja oikea ylistys

Itäisen kristikunnan jäsenet kutsuvat itseään ortodokseiksi. Sana ortodoksi juontaa juurensa 400-luvulta ja sillä on kaksi toisiinsa liittyvää merkitystä. Ensinnäkin se tarkoittaa "oikeaa oppia". Ortodoksinen kirkko uskoo säilyttäneensä apostolien ajan alkuperäisen kristillisen uskon puhtaana ja väärentymättömänä – sellaisena kuin se on pyhissä kirjoituksissa, kirkkoisien opetuksissa ja kirkolliskokousten määritelmissä ilmaistu.

Toinen, ehkä vielä syvällisempi merkitys on "oikea ylistys". Ortodoksinen kirkko ei ole ensisijaisesti opin järjestelmä, vaan yhteisö, jonka elämän keskiössä on Jumalan ylistäminen ja kirkastaminen – Isän, Pojan ja Pyhän Hengen. Kaikki kirkon toiminta, myös sen opilliset linjaukset, tähtää tähän päämäärään: ihmisen ja koko luomakunnan osallistumiseen Jumalan pyhyyteen ja kirkkauteen.

Ortodoksista kirkkoa kuvataan joskus myös sanalla katolinen. Tämä ei tarkoita roomalaiskatolista kirkkoa, vaan liittyy varhaisen kirkon itseymmärrykseen. Jo 100-luvulla syntynyt nimitys sisältyy Nikean uskontunnustukseen, jossa kristityt tunnustavat uskovansa "yhteen, pyhään, katoliseen ja apostoliseen kirkkoon". Ortodoksisesta näkökulmasta katolinen tarkoittaa "yleismaailmallinen": kirkko on avoin kaikille kansoille ja kulttuureille, ja se kantaa mukanaan koko kristillisen uskon täyteyttä.

Vaikka ortodoksinen kirkko on yksi, sitä esiintyy eri kulttuurien ja kansojen yhteydessä. Tämän vuoksi puhutaan esimerkiksi kreikkalaisesta, venäläisestä, antiokialaisesta tai vaikkapa suomalaisesta ortodoksisesta kirkosta. Nämä nimitykset viittaavat kirkkojen maantieteelliseen ja kulttuuriseen taustaan – eivät oppisisältöihin, jotka ovat kaikille ortodoksisille kirkoille yhteiset.

Ortodoksisuus länsimaissa – erityisesti Suomessa

Ortodoksinen kirkko on elänyt ja vaikuttanut länsimaissa jo vuosisatojen ajan. Vaikka ortodoksisuus liitetään usein itäisiin maihin, kuten Kreikkaan, Venäjään ja Lähi-itään, sen läsnäolo on vahvistunut myös Euroopassa ja Pohjois-Amerikassa. Esimerkiksi Yhdysvalloissa ortodoksinen kirkko on vakiinnuttanut asemansa jo 1700-luvulta lähtien maahanmuuttajien ansiosta. Kreikkalaiset ja venäläiset siirtolaiset toivat mukanaan muinaisen uskonsa ja perustivat pysyviä seurakuntia. Nykyään Yhdysvaltojen ortodoksinen kirkko ei ole enää pelkkä maahanmuuttajien yhteisö, vaan osa amerikkalaista uskonnollista elämää.

Vaikka Suomen ortodoksinen kirkko on pienempi kooltaan, sen historia on poikkeuksellisen pitkä ja juurtunut syvälle kansalliseen kulttuuriin. Ortodoksisuus on ollut osa suomalaista elämää jo vuosisatojen ajan, erityisesti Itä-Suomessa ja Karjalassa, jossa se levisi idästä, Novgorodin ja Venäjän vaikutuksesta. Suomen ortodoksinen kirkko on yksi kahdesta Suomessa virallisesti tunnustetusta kansallisesta kirkosta, ja se on autonominen kirkko, joka kuuluu Konstantinopolin ekumeeniseen patriarkaattiin.

Suomessa ortodoksisuus tunnetaan erityisesti rikkaasta liturgisesta elämästään, ikoniperinteestään ja syvällisestä hengellisyydestään. Kirkko tarjoaa hengellisen kodin paitsi niille, joiden sukujuuret ovat ortodoksisia, myös monille uusille jäsenille, jotka ovat löytäneet ortodoksisuudesta rauhaa, kauneutta ja yhteyttä alkuperäiseen kristilliseen uskoon. Ortodoksinen kirkko Suomessa toimii sekä suomeksi että ruotsiksi mutta myös tarvittaessa jumalanpalveluksissa käytetään kirkkoslaavia ja muitakin kieliä ja kirkko tarjoaa mahdollisuuden osallistua elävään ja hengellisesti syvälliseen kristilliseen perinteeseen.

Vaikka ortodoksisuus Suomessa on vähemmistön uskonto, se ei ole marginaalinen. Kirkolla on aktiivinen rooli yhteiskunnassa, opetuksessa, kulttuurielämässä ja ekumeenisessa yhteistyössä. Ortodoksinen kirkko kutsuu kaikkia – kansallisuudesta tai taustasta riippumatta – osallistumaan sen elämään, rukoukseen ja yhteyteen. Kuten varhaiskirkon aikoina, ortodoksisuus ei sido itseään vain yhteen kansaan tai kulttuuriin, vaan toimii kutsuna koko maailmalle tulla osalliseksi Jumalan valtakunnan todellisuudesta.

Moninaisuutta ykseyden sisällä – Ortodoksisen kirkon yhteys ja monimuotoisuus

Ortodoksinen kirkko muodostaa maailmanlaajuisen yhteisön, joka koostuu patriarkaattisista, autokefaalisista (täysin itsenäisistä) ja autonomisista (osin itsenäisistä) kirkoista. Vaikka jokaisella kirkolla on oma hallinnollinen rakenteensa ja kulttuuritaustansa, niitä yhdistää yhteinen usko, liturginen elämä ja apostolinen perintö. Tämä ykseys ei kuitenkaan tarkoita yhdenmukaisuutta, vaan kirkko tunnustaa, että todellinen yhteys voi toteutua moninaisuudessa.

Ortodoksinen kirkko elää ja palvelee hyvin erilaisissa yhteiskunnissa ja kulttuureissa. Esimerkiksi Äitikirkkomme Konstantinopolin ekumeeninen patriarkaatti on historiallisesti vanhimpia kirkkoja, kun taas Suomen ortodoksinen kirkko on nuorempi ja kehittynyt osana suomalaista yhteiskuntaa erityisesti autonomian ajasta (1809–1917) lähtien. Joitakin ortodoksisia kirkkoja, kuten vaikkapa Venäjän kirkkoa, pidetään suurina sekä kooltaan että vaikutusvallaltaan, kun taas esimerkiksi Siinain kirkko toimii pienellä alueella ja palvelee pientä yhteisöä.

Kunkin ortodoksisen kirkon elämää johtaa hieman kulloisenkin maan tai kirkon oma hallinnollinen ja kultturellinen tausta huomioiden joko piispojen synodi tai kuten Suomessa piispainkokous sekä kirkolliskokous ja kirkollishallitus yhdessä piispojen kanssa. Synodia johtava piispa tunnetaan nimikkeillä kuten patriarkka, arkkipiispa, metropoliitta tai katolikos. Suomessa hän on tällä hetkellä Helsingin ja koko Suomen arkkipiispa (aiemmin Karjalan ja koko Suomen arkkipiispa) ja Konstantinopolissa, johon kirkkomme kuuluu autonomisena kirkkona, johtajana on ekumeeninen patriarkka. Kaikkien ortodoksisten kirkkojen joukossa Konstantinopolin ekumeenisella patriarkalla on erityinen asema – häntä pidetään "ensimmäisenä vertaistensa joukossa" (primus inter pares), ei vallan vaan kunnian järjestyksessä.

Suomessa ortodoksinen kirkko on siis autonominen ja kuuluu hengellisesti juuri Konstantinopolin patriarkaatin yhteyteen. Sillä on oma arkkipiispansa ja kirkolliskokouksensa, ja se toimii suomalaisen yhteiskunnan ehdoilla – suomen ja ruotsin kielillä, omien kirkollisten kalentereiden ja juhlapäivien mukaan, valtion tunnustamana kansallisena kirkkona. Toinen kansallinen kirkkomme on luterilainen kirkko.

Ortodoksinen kirkko siis elää monimuotoisuudessa mutta pitää kiinni yhteisestä uskosta, ehtoollisyhteydestä ja hengellisestä ykseydestä. Tämä antaa sille mahdollisuuden palvella uskollisesti kaikkia ihmisiä – niin idässä kuin lännessä, pohjoisessa kuin etelässä – ja juurtua syvästi myös Suomen maaperään.
---
Tämä on ensimmäinen osa sarjasta, jossa osia tulee olemaan noin kymmenen eri aihepiiriä käsittäävää kokonaisuutta. Seuraavassa osassa kerrotaan hieman ortodoksisesta kirkkorakennuksesta, mitä kirkon sisältä löytyy.
---
Ortodoksi.net
25.7.2025