Lähdekoodi sivulle Varjo, josta tuli valo

'''Melitenen piispa Maksimos Pafilis'''<br>
<br>
''Saarna Luukkaan evankeliumin 13:10–17 johdosta''<br>
<br>

=== Raskas taakka, joka painaa katseen maahan ===

Kahdeksantoista vuotta, ja kuin kokonainen ikuisuus, oli piirtynyt erään naisen selkärankaan. Se oli hänen tuskansa mitta, aika jonka maa rekisteröi silloin, kun ihmisen katse ei enää yllä taivaaseen. Evankeliumin kumartunut nainen, kuin varjo ihmisjoukon keskellä, astuu synagogaan enemmän laahaten kuin kävellen. Hänen ruumiinsa on muuttunut liian varhain sielun hautakammioiksi, ja krooninen jäykistyminen on kuin ruostunut avain ajassa, joka ei suostu enää kääntymään.<br>
<br>
Luontevasti nousee kysymys: kuinka paljon suru ja synti todella painavat? Ehkä yhtä paljon kuin voima, joka pakottaa ihmisen katsomaan lakkaamatta maahan. Sinä päivänä synagoga tuntui vieraalta ja jopa vihamieliseltä. Sapatti oli kangistunut muodolliseksi uskonnonharjoitukseksi, raskaammaksi kuin itse sairaus. Ihmisjoukon keskellä Jumalan elävä kuva oli painettu tomuun…

=== Uskonnosta hirttosilmukka vai siivet? ===

Traaginen ironia on tämä: uskonto muuttuu hirttosilmukaksi kaulaan sen sijaan, että se olisi siiveet. Nainen seisoo heidän keskellään hiljaisena todistuksena sekä langenneisuudesta että lunastuksen kiireellisestä tarpeesta. Kukaan ei kiinnittänyt häneen huomiota; kaikki olivat tottuneet hänen läsnäoloonsa. Toisen kärsimykseen tottuminen on kovasydämisyyden julmin muoto.<br>
<br>
Mutta sinä päivänä ilmassa oli jotakin toista, sillä Opettaja oli läsnä: 
<blockquote>''”Jeesus oli sapattina eräässä synagogassa opettamassa.”'' (Luuk. 13:10)</blockquote>

=== Kristuksen katse, joka näkee sydämeen ===

Hänen läsnäolonsa muuttaa koko tilan ilmapiirin. Hänen katseensa läpäisee sairauden kuoren ja lukee naisen elämän. Kahdeksantoista vuoden ajan saatana oli kietonut hänen ruumiinsa ympärille näkymättömän luurangon kaltaisen verkon, joka piti hänet vangittuna. Herra ei odota avunpyyntöä — naisen tarve huutaa hiljaisesti, ja itse hänen kumara asentoaan voidaan pitää rukouksena.<br>
<blockquote>
''”Nainen, sinä olet päässyt vapaaksi sairaudestasi.”'' (Luuk. 13:12)</blockquote>

Luova sana, joka murtaa kahleet. Sitä seuraa teko, kosketus. Nuo parantavat kädet palauttavat elämän. Ja hetkessä nainen suoristuu.

=== Kiitoksen puhkeaminen – ja vastustus ===

Parantuminen lyö pirstaleiksi sen peilin, johon epätoivo oli heijastunut. Nyt hän katsoo ihmisiä silmiin, hän näkee valon, hän tunnistaa ''Hyväntekijänsä''. Hänen ensimmäinen reaktionsa on kiitos – pelastuksen aito asenne.<br>
<br>
Mutta ilo ärsyttää jotakuta. Synagogan esimies, lain vartija, närkästyy. Hänen suuttumuksensa kumpuaa siitä, että armossa toimitaan hänen laatikoidensa ja rajojensa ulkopuolella. ”On kuusi päivää työntekoa varten…”, hän julistaa kansalle, vältellen katsetta Jeesukseen. Hän puhuttelee joukkoa, mutta tähtää Kristukseen. Tekopyhyys etsii liittolaisia, sillä se ei yksin kestä totuutta.<br>
<br>
Esimies kutsuu parantamista ”työksi”. Tämä on pahasti vääristynyt tulkinta. Silloin Herran sana lankeaa kuin heittoase:<blockquote>''”Te tekopyhät! Jokainen teistä kyllä päästää sapattina härkänsä tai aasinsa kytkyestä ja vie sen juomaan”'' (Luuk. 13:15).[1]</blockquote>

=== Jumalan logiikka: tärkeysjärjestyksen palauttaminen ===

Kristuksen järki murskaa ihmisten vääristyneen asettelun: he pitävät eläimistään huolta, mutta kieltävät Jumalaa huolehtimasta omasta luodustaan. Kristus kääntää tämän sairaan tärkeysjärjestyksen ylösalaisin. Seuraava lause muuttaa historian: Hän kutsuu naista ''”Aabrahamin tyttäreksi”''. Hän palauttaa identiteetin, joka ylittää määreet ''”nainen”'' ja ''”sairas”'', ja palauttaa hänet yhteisöön. Hän antaa takaisin arvon, jonka kahdeksantoista vuoden hiljaisuus oli riistänyt.[2]

=== Aikuisuuden kynnyksellä ===

Kaksinkertaisesti syrjitty nainen asetetaan jumalallisen huolenpidon keskelle. Ehkä kahdeksantoista vuotta merkitsee symbolisesti aikuisuuden rajaa. Nainen kärsi, koska hänen sielunsa oli kuin sidottu kypsymättömyyteen; parantuminen merkitsee hänen kasvamistaan Jumalan vapauteen. Synagogan esimies taas, vaikka iäkäs, pysyy hengellisesti lapsena.<br>
<br>
Me elämme usein tällaisten ”synagogien” keskellä – tiloissa, joissa säännöt asetetaan ihmisen edelle. Kysymys palaa meihin:
Olemmeko sapatin vartijoita vai Jeesuksen opetuslapsia?

=== Jumalanpalvelus arjessa ===

Sapatti on tehty ihmistä varten. Joka kerta, kun autamme lähimmäistä nostamaan päänsä ja katsomaan kohti taivasta, toimitamme todellista jumalanpalvelusta. Ja lopulta kansa ymmärtää: 
<blockquote>''”… kansa iloitsi kaikista ihmeteltävistä teoista, joita hän teki.”'' (Luuk. 13:17)</blockquote> 
Ihmisillä on vaisto, he tunnistavat totuuden äänen.<br>
<br>
Kuvitelkaamme naista palaamassa kotiinsa. Hänen ruumiinsa ehkä kipuilee äkillisen muutoksen jäljiltä, mutta hänen sielunsa lentää. Hän katsoo puita, katoja, kasvoja – ja vaipuu suloiseen, kiitolliseen mietiskelyyn. Tämä kertomus on kirkon pysyvä nykyhetki. Kristus tuli vapauttamaan. Silti pelkään, että meistä jotkut muuttuvat rituaalisuuden tai välinpitämättömyyden vuoksi paholaisen apureiksi, jotka sitovat veljiään uudelleen.

=== Olkaamme käsiä, jotka nostavat ===

Meidän tulisi olla käsiä, jotka ojentuvat auttamaan, ei sormia, jotka osoittavat. Epätoivon peili on murskattava – ja se murtuu vain Kristuksen, Persoonan, läsnäolossa. Hänen, joka näkee, kutsuu ja koskettaa. Ilman ehtoja. Ainoastaan laupeudella.
<hr>
[1] ''Theofylaktos Bulgarianos, Ta heuriskomena panta, PG 123, 916.''<br>
[2] ''Dorothy Kelley Patterson & Rhonda Harrington Kelley (toim.), The Woman’s Study Bible, Thomas Nelson, 2017, s. 1544.''<br>
<br>
[[Luiokka:Opetuspuheet]]